Kirkollinen kulttuuriperintö kuuluu kaikkien nautittavaksi

Kulttuuriperintö ei ole jokapäiväisestä toiminnasta irrallaan oleva menneisyyden asia. Kirkko ylläpitää ja välittää yhteistä perintöä tuleville sukupolville, mutta myös luo ja uudistaa sitä koko ajan omalla toiminnallaan.

– Kirkollinen kulttuuriperintö kuuluu nautittavaksi, elettäväksi ja osallistuttavaksi jokaiselle riippumatta siitä, onko edes kristitty tai kirkkomme jäsen. Kulttuuriperintö voi puhutella vaikka siihen ei olisi henkilökohtaista suhdetta, sanoo Oulun tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherra Satu Saarinen.

Saarinen toimi puheenjohtajana työryhmässä, joka valmisteli Suomen evankelis-luterilaisen kirkon uuden kulttuuriperintöstrategian.

Digitaalinen perintö uutena mukaan strategiaan

Kulttuuriperinnöllä on perinteisesti tarkoitettu esimerkiksi kirkkorakennuksia, kirkkotaidetta, kirkkomusiikkia ja kirkollista tapakulttuuria. Nyt ensimmäistä kertaa kirkon kulttuuriperintöstrategiaan on nostettu myös digitaalinen perintö.

Sillä tarkoitetaan digitaaliseen muotoon saatettua aineellista ja aineetonta kulttuuriperintöä – esimerkiksi virtuaalisia kirkkokierroksia, joita voi katsoa älylaitteen avulla – tai jotakin jo lähtökohtaisesti digitaaliseksi tehtyä, vaikkapa podcasteja eli internetin kautta kuunneltavaksi tehtyjä ohjelmia.

– Kulttuuriperintö elää ja muuttuu ajassa, Saarinen toteaa.

Säilyttäminen ja siirtäminen kuuluu kaikille

Kenelle kulttuuriperinnön vaaliminen ja siirtäminen sitten kuuluu?

Lukuisille viranomaistahoille kuten opetus- ja kulttuuriministeriölle, Museovirastolle ja alueellisille vastuumuseoille mutta myös seurakunnille, paikallisille yhdistyksille, seuroille ja järjestöille – sekä yksittäisille ihmisille.

– Seurakunnissa työnjako on kiinteistöjen osalta yleensä selkeä, mutta aineettoman kulttuuriperinnön osalta ei välttämättä, Saarinen toteaa.

– Perinnehän ei ole staattinen, aina samanlaisena pysyvä. perinteet ja perintö muuttuvat.

– Yhteisöt itse päättävät, mikä on säilyttämisen arvoista ja mikä ei. Jotkin asiat unohtuvat ja hiipuvat, kuten vaikka pyhäkoulu meillä kaupunkiseurakunnassa. Nykylapset eivät enää kerää lampaita, mutta jotakin uutta on kenties tullut tilalle.

Kirkollinen kulttuuriperintö kuuluu nautittavaksi, elettäväksi ja osallistuttavaksi ihan jokaiselle.

– Jokainen seurakunnan työntekijä tulee vaalineeksi, säilyttäneeksi ja siirtäneeksi kulttuuriperintöä arjen työssä. Esimerkiksi papit käyttämällä monipuolisesti rukouksia ja kanttorit soittamalla rikkaasti virsiä kautta virsikirjan.

Jokainen siihen osallistuu, vaikka ei sitä itse aktiivisesti ajattelisikaan, Saarinen sanoo ja suunnittelee ottavansa jossakin vaiheessa oman seurakunnan työntekijäpalaverissa keskusteluun, millä eri tavoilla itse kukin on sinäkin päivänä vaalinut kulttuuriperintöä.

Kulttuuriperintöön voidaan lukea kuuluvaksi myös tuomiokirkon pihamaalla vuosittain kukkivat pilvikirsikkapuut.

– Haluan haastaa myös seurakuntalaisia miettimään, millaisia kulttuuriperinnön piirteitä he vaalivat arjessaan ja pyhässään.

– Kulttuuriperintö on kaikille yhteistä. Vain mielikuvitus on rajana sille, miten voimme kirkon kulttuuriperinnön rikkaudesta nauttia.

Kultturipääkaupunkivuonna keskusteluiltoja kulttuuriperinnöstä

Uudessa kulttuuriperintöstrategiassa ehdotetaan, että seurakunnat järjestävät aikuisille, lapsille ja erilaisille ryhmille kulttuuriperintötilaisuuksia, joiden tarkoituksena on tukea osallisuutta.

Oulun tuomiokirkkoseurakunnassa on suunnitteilla järjestää ensi vuonna iltoja, joissa keskustellaan oululaisesta kulttuuriperinnöstä.

Saarinen näyttää netistä tulostamiaan kahta paperista ympyrää, jotka on kiinnitetty päällekkäin haaraniitillä.

– Tällaisen Suomen kulttuuriperintökasvatuksen seuran luoman perintöhyrrän avulla voidaan viritellä keskustelua.

– Voimme valita jonkin tärkeän elävän perinnön ja käydä sitä läpi hyrrän kysymysten kautta: Saako kyseinen perintö vastaajan hyvälle mielelle? Tai jos perintö häviäisi, mitä kaikkea häviäisi sen mukana? Entä miten perintö muuttuu tai voiko sitä muuttaa?

Saarisen mukaan keskusteluillan aiheena voisi olla vaikkapa hautausmaakulttuuri tai kirkkotaide.

– Yhdessä illassa voitaisiin kuulostella, millaisia ajatuksia herättää Suomen ensimmäinen tekoälyä hyväksi käyttävä kirkkotaideteos, joka on tulossa Oulun tuomiokirkkoon ensi vuonna.

– Oulun kulttuuripääkaupunkivuonna pistetään kulttuuriperintöhyrrä pyörimään.

Luopumistakin olisi syytä tallentaa

Ensimmäistä kertaa kirkon kulttuuriperintöstrategiassa puhutaan nyt myös luopumisesta.

Strategia suosittaa seurakuntia välttämään kirkollisen rakennusperinnön ylikorjaamista ja purkamista.

Saarinen tietää, että monet seurakunnat painivat parhaillaankin isojen kysymysten äärellä: ylläpidetäänkö, kunnostetaanko, luovutaanko.

– Jos rakennus on huonokuntoinen ja seurakunta vähävarainen, voi tuntua helpoimmalta luopua rakennuksesta kokonaan. Aina pitäisi kuitenkin ensisijaisesti korjata jo olemassa olevaa; puskutraktorin tuominen ei saisi olla ensisijainen ratkaisu, Saarinen sanoo.

– Jos rakennuksista joudutaan luopumaan, on tärkeää antaa tilaa ja paikka yhteiselle surulle sekä kerätä talteen rakennukseen liittyviä tunteita ja muistoja.

Rakennusperinnöstä luopumiset ja rakennusten siirtymiset toisiin käyttötarkoituksiin voivat olla pitkäkestoisia ja vaikeita prosesseja.

Strategiassa ehdotetaankin, että luopumiseen liittyvistä asioista keskustellaan seurakunnassa avoimesti.

Myös vaikeiden tunteiden ja epäoikeudenmukaisuuden kokemukset on hyvä tallentaa, samoin kuin jäähyväisjuhla, jossa seurakuntalaiset voivat osallistua toimitukseen, jossa kirkolliseksi vihitty tila otetaan pois kirkollisesta käytöstä.

Saarinen on tyytyväinen siihen, että strategiaan onnistuttiin linjaamaan muitakin kokonaiskirkon kannalta ajankohtaisiaja isoja asioita.

– On aika katsoa, tunnistaa ja tunnustaa myös kulttuuriperinnön kipeät ja ristiriitaiset osa-alueet, esimerkiksi vähemmistöjen kohtelu.

Tuore esimerkki on esimerkiksi saamelaisille esitetty anteeksipyyntö vääryyksistä, joita kirkko on tehnyt saamelaisia kohtaan.

Keskusteluun voisi Saarisen mielestä nostaa myös esimerkiksi vuoden 1918 sotaan liittyvät arvolataukset ja nimitykset.

Kulttuuriperintö vahvistaa henkistä kestävyyttä

Saarisen mukaan on tärkeä huomata kulttuuriperinnön arvo yksilöä eheyttävänä ja yhteisöllisyyttä ylläpitävänä voimana.

– Kun yhteiskunnan kriisinkestävyyttä ja kokonaisturvallisuutta koetellaan, yhteys kulttuuriperintöön luo ja vahvistaa resilienssiä. Kulttuuriperintö vahvistaa yhteiskunnan henkistä kestävyyttä ja kriisinsietokykyä ja pitää yllä toivoa.

– Kun maailma on sekaisin, ihmiset hakeutuvat kirkkoon – sen sanoman vuoksi mutta myös sen aineellisen ja aineettoman kulttuuriperinnön äärelle.

Kulttuuriperinnöstä huolehtimalla kannetaan vastuuta hengellisestä jatkuvuudesta.

AINEELLISTA JA AINEETONTA KULTTUURIPERINTÖÄ

• Kirkon kulttuuriperintöstrategian tavoitteena on vahvistaa kirkollisen kulttuuriperinnön näkyvyyttä osana suomalaista kulttuuriperintöä, pyhyyden kokemusta sekä hengellistä ja henkistä perintöä.
• Tammikuussa hyväksytty strategia auttaa tunnistamaan, kuinka uskonto rakentaa kulttuuria, ja mikä kirkon kulttuuriperinnön merkitys on paikallisesti, alueellisesti ja valtakunnallisesti.
• Aineelliseen kulttuuriperintöön kuuluvat muun muassa kirkkorakennukset, kirkkopihat, kirkollinen esineistö, kirkkotaide, seurakuntien arkistot, arkeologiset löydökset, muinaisjäännökset sekä hautausmaat.
• Aineettomalla kulttuuriperinnöllä tarkoitetaan esimerkiksi kirkkomusiikkia, kirkollista tapakulttuuria ja käytänteitä sekä jumalanpalveluskäytäntöjä.
• Digitaalinen perintö tarkoittaa sekä digitaaliseen muotoon saatettua aineellista ja aineetonta kulttuuriperintöä että jo alun perin digitaaliseksi tehtyä kulttuuriperintöä.
• Lisää aiheesta kirkon kulttuuriperintöstrategiassa