Elämässä on ilonaiheita

Näiden laitteiden kanssa nykyään täytyy taiteilla, sanoo Marita Saukkonen ja avaa kannettavan tietokoneensa. Pöydällä vieressä on myös älykännykkä.

93-vuotias muhoslainen jäi eläkkeelle ilman että olisi työvuosina ehtinyt käyttää tietokonetta. Oma nuori väki – lapset ja lapsenlapset – ovat opettaneet sen käytön.

Läppärin ääressä Marita yleensä selailee lehtiä ja katselee ruokareseptejä.

– Koronan alettua opettelin vielä älypuhelimen käytön.

Päivä on alkanut aamuseitsemältä radion aukaisulla.

– Kuuntelen aamuhartauden sekä uutisista sen, mitä maailmalla on tapahtunut. Jokainen aamu tuntuu alkavan Donald Trumpilla, Marita hymähtää.

Aamuihin kuuluu myös rukous mummon opettaman rukouksen sanoin.

Televisiokin aukeaa jossakin kohtaa päivää, ainakin silloin kun tulee mieliohjelma, espanjalainen saippuasarja La Promesa.

Se on vienyt mukanaan, Marita tunnustaa. Televisiota hän katsoo lisäksi ruokaohjelmia ja luontodokumentteja.

– Kilpailuohjelmia en seuraa, en jaksa sellaista hupatusta.

Makuuhuoneen kiikkutuoliin Marita istahtaa lukemaan.

– Juuri sain luettua Katri Veltheimin Kannaksen teillä. Kesken on Anna-Maija Raittilan Uudenkuun päiväkirja 1990–2000.

Muhoksella kuusivuotiaasta saakka

Marita vietti varhaislapsuutensa Kokkolassa, mistä hän äitinsä kanssa sota-aikana muutti Muhokselle. Toistakymmentä vuotta vanhemmat sisar ja kaksi velipuolta jäivät Kokkolaan.

Muhoksella asuivat jo isovanhemmat; isoisä toimi Koivikon maatalousoppilaitoksen johtajana.

Hauska lapsuusmuisto liittyy Muhoksen kirkkoon.

– Isoisäni toimi kanttorin sijaisena. Kun hän harjoitteli kappaleita ennen kirkonmenoja, minä jouduin polkemaan urkujen palkeita. Olin tuolloin alle kymmenvuotias. Jumalanpalvelusten aikana isoisällä oli kyllä sitten aikuinen avustamassa palkeiden kanssa.

Kiitollinen terveydestä, läheisistä ja omasta kodista

Marita asuu omillaan rivitalossa kunnan keskustassa.

Sängystä kello kahdeksalta noustuaan hän pesee pyykkiä, tiskaa tai tekee kulloinkin ajankohtaisia askareita.

–  Kauppa-asiat hoidan itse, mutta siivooja minulla käy.

– Turvarannekkeen hankin kaatumisten varalta. Ei tarvita kuin pieni epätasaisuus niin nivelrikkoinen polvi sanoo stop ja sitten sitä on nokallaan.

– Olen kiitollinen siitä, että edelleen näen, kuulen ja muistan. Iloitsen siitä, että saan elää rauhallista vanhuutta omassa kodissa eikä minulta oikeastaan puutu mitään.

– Minulla on kolme lasta ja kahdeksan lastenlasta. Iloitsen heiltä saamastani huolenpidosta.

– Minulla on lisäksi muutama ystävä ja seurakunnalta saan tukea hengellisiin asioihin, seurakunnan työntekijälle voin puhua kaikesta.

Iloa elämään tuovat seurakunnan tarjoama toiminta sekä tilaisuudet, joiden pidon mahdollistaa oman taloyhtiön kerhohuone.

Kerhoja odotan aina hartaasti, siellä minulla on tuttuja.

Marita käy esimerkiksi seurakunnan Keskipäivänkerhossa ja Torstailounailla.

– Täällä omassa kerhohuoneessamme Kammarissa käy ulkopuolisia pitämässä kerhoja ja keskustelutilaisuuksia. Seurakunnan diakoniatyöntekijä vierailee kerran kuukaudessa, SPR tuo kahvia ja ohjelmaa joka toinen viikko. Kammarissa talon asukkaat voivat myös järjestää omia juhliaan ja seurustella keskenään.

Tuttu hoitaja isolle joukolle muhoslaisia

Keskikoulun jälkeen Marita kävi emäntäkoulun ja pääsi opiskelemaan hoitoalaa.

– Valmistuin Oulun sairaanhoitaja-terveyssisarkoulusta 15. toukokuuta 1955 ja minua pyydettiin Muhokselle terveydenhoitajan sijaiseksi heti 1.6. alkaen.

– Lupauduin sijaiseksi, mutta en ajatellut jäädä Muhokselle.

Suunnitelmat muuttuivat, kun Marita kohtasi Kirkonkylän koulun nuoren miesopettajan.

– Niin se elämä vie, Marita naurahtaa.

– Olimme aluksi lyhyen aikaa Kirkonkylällä, kunnes Martti aloitti opettajana Tapanilan koulussa Kylmälänkylällä.

Marita toimi samaan aikaan kyläläisten terveydenhoitajana.

– Kylmälänkylässä oli tuohon aikaan noin tuhat asukasta. Kouluja oli neljä, samoin kauppoja. Minun terveydenhoitopiiriäni oli koko kylä Pelson rajalta alkaen.

Terveydenhoitaja oli tuohon aikaan kyläläisten käytettävissä yötä päivää viikonpäivästä riippumatta.

– Olen aina ollut rohkea ja siitä oli hyötyä, kun terveydenhoitajana piti polkupyörällä painella pitkiä taipaleita pimeillä teillä ennen kuin saatiin auto.

– Kaikki lapset käytiin rokottamassa kotona. Vanhukset hoidettiin kodeissaan ja he kuolivat aikanaan omaan sänkyynsä.

Lääninsairaalaan Kontinkankaalle lähetettiin esimerkiksi loukkaantuneita tai kipupotilaita, muutoin hoito pyrittiin antamaan kylillä.

– Niin vaan piti selvitä jokaisesta eteen tulevasta tilanteesta 3,5 vuoden koulutuksella. Opiskeluaikana olin tuuraajana lääninsairaalassa ja terveydenhoitajaharjoittelijana Kuusamon syrjäkylillä – ilman noita oppeja en olisi yksinäni pärjännyt.

Vuosina 1957–1958 suomalaisetkin sairastuivat joukolla ”aasialaiseen”. Se oli pandemiaksi laajentunut influenssaepidemia.

– Penisilliini oli ainoa lääke ja sitä kuule pistettiin!

Hoitajille lisätyötä toi vielä instrumenttien puhdistaminen iltaisin. Neulat, ruiskut ja muut steriloitiin panemalla ne yön ajaksi autoklaaviin.

37 vuotta kunnan palveluksessa

Aikanaan Kylmälänkylältä hupenivat lapset ja kaikki neljä koulua lakkautettiin.

– Muutimme Martin kanssa vuonna 1975 tänne kylälle, 17 vuotta Kylmälänkylällä elettyämme.

Omakotitalo rakentui Työmiehentielle. Marita alkoi työskennellä kirkonkylän, yläasteen ja lukion oppilaiden kouluterveydenhoitajana.

– 37 vuotta olin Muhoksen kunnan palveluksessa. Nyt olen ollut eläkkeellä jo lähestulkoon yhtä pitkän ajanjakson kuin olin työelämässä.

”Ei ole kovin montaa, joille soittaa”

Marita kokee itsensä usein melko yksinäiseksi. Puoliso kuoli jo 52-vuotiaana. Monet työkaverit ja ystävät ovat joko muistisairaita tai nukkuneet pois.

– Ei ole kovin montaa, joille soittaa.

Marita osallistuu mielellään silloin, kun tarjolla on mahdollisuus tavata muita ihmisiä, ehkä pientä ohjelmaakin. Sitä tarjoaa esimerkiksi tämänvuotinen vanhustenviikko.

Vanhustenviikon juhla Koivussa ja tähdessä taitaa kuitenkin jäädä väliin: auditorioon kiipeäminen on hankalaa, kun portaat ovat korkeat eikä kaiteita ole.

Marita muistelee nauraen erästä vanhustenviikon juhlaa viitisen vuotta sitten.

– Puhujana ollut lääkäri totesi meille kuulijoille, että kaikki Muhoksen vanhukset hoidetaan. Mielessäni mietin, ajattelikohan puhuja, että perhana kun teitä on paljon – auditorio oli täynnä ja hän meni lupaamaan, että kaikki hoidetaan.

Syksystä en pidä, pimeällä ei tee mieli lähteä minnekään.

Marita kertoo olleensa läpi elämän liikunnallinen.

– Olen käynyt jumpassa, mökillä liikuttiin ja hiihdettiin perheen kanssa.

Nykyisin Marita tekee pienen lenkin rollaattorin kanssa päivittäin.

– Syksystä en pidä, pimeällä ei tee mieli lähteä minnekään. Ja talvi vähän pelottaa. Viime talvi tuntui hirvittävän pitkältä, kun kaikki kulkureitit olivat paksusti hiekoitettuja. Rollaattorilla liikkuminen oli vaikeaa. Aika paljon sain istua täällä sisällä.

– Pihamaalla kohtaa toisinaan juttukaverin, mutta aika yksinäisenä istun täällä kotona kumminkin. Kerhoja odotan aina hartaasti, siellä minulla on tuttuja.

Seniori kuulostaa vanhusta toimeliaammalta

Vanhus, ikäihminen vai seniori – miksi ikääntyneitä ihmisiä olisi syytä kutsua?

– Senioria minä käytän. Seniori on jotenkin ulospäinsuuntautuneempi, toimeliaampi ja virkeämpi. Vanhus makaa sängyn pohjalla, Marita erittelee mielikuviaan nimityksistä.

Itseään nuoremmille Marita Saukkonen sanoo: olkaa rehellisiä ja ahkeria, niin menestytte.

– Sellaiseen kannustan nuorempia. Ja toivon, että ihmiset osaisivat olla kiitollisia tästä hyvästä, mitä meillä suomalaisilla on.

– Koen, että Jumala on kannatellut minua läpi elämän, vaikka on minulla ollut läheisten kuolemia ja muitakin suruja.

– En voi valittaa mistään. Olen saanut tuntea olevani rakastettu.