Kun tytär menehtyi syöpään, sairaalasielunhoito auttoi Maija Matikaista jaksamaan

Oululainen Maija Matikainen istui puolisonsa Martin kanssa neurologisen osaston potilashuoneessa keväällä 2016. Heidän vierellään olevassa sängyssä makasi Heli-tytär. Syöpä oli ottanut vallan nelikymppisestä tyttärestä nopeasti eikä paranemisesta ollut enää toivoa. Maija tunsi sisällään suurta tuskaa.

– Olo oli hirveän turvaton. Samaan aikaan tuntui, ettei meillä ollut ketään kenelle puhua, hän kuvaa.

Huoneeseen astui pappi ja kysyi kolmikon kuulumisia. Siitä alkoi Matikaisten ja sairaalapappi Juha Kyllösen yhteinen taival, joka jatkuu vielä tänäkin päivänä.

Läheinen tarvitsee lepohetkensä

Maija ja Martti viettivät aikaa tyttärensä luona päivittäin. Joka päivä he myös keskustelivat papin kanssa. Heli oli mukana juttutuokioissa niin kauan kuin pystyi puhumaan.

Matikaiset istuivat vuoteen äärellä pitkiä aikoja. Oli öitä, jolloin he eivät juuri nukkuneet.

– Pastori patisteli meitä välillä kotiin lepäämään ja lupasi ilmoittaa, jos jotain muutosta tapahtuu. Nukuimme rauhassa, kun tiesimme, että on joku, joka valvoo.

Miksi tämä tapahtui juuri meille?

Maija ja Matti tunsivat surua paitsi tyttärensä puolesta, myös hänen tuolloin 2-vuotiaan lapsensa vuoksi. Mielessä pyöri kysymys, miksi tämä tapahtuu juuri meille.

– Mietimme, mitä pahaa olemme tehneet tämän ansaitaksemme. Rankaiseeko Jumala meitä jostakin?

Keskustelut sairaalapapin kanssa vähensivät tuskaista kyselyä.

– Tuntui, että paine helpotti. Syytä kärsimykselle ei tarvinnut pohtia jatkuvasti.

Kun Heli ei kyennyt enää puhumaan, hän kommunikoi kättään puristamalla. Käden pitäminen suorana oli ei, puristaminen kyllä. Tuosta ajasta Maijalle jäi mieleen yksi erityisen koskettava hetki.

– Heliltä kysyttiin, haluaako hän siunauksen. Vastauksena oli käden puristus ja sairaalapappi siunasi hänet, Maija muistaa.

Papin kanssa puhuminen oli helpompaa

Heli kuoli juhannuspäivänä 2016.

Muistotilaisuus pidettiin Matikaisten kotona Koskelassa. Kuorolaulua harrastava Maija lauloi tilaisuudessa Oskar Merikannon sävellyksen Soi vienosti mun murheeni soitto.

Kuoleman jälkeen Maija mietti, loppuisiko yhteydenpito sairaalapapin kanssa tähän. Matikaiset saivat kuitenkin Juha Kyllöseltä puhelun, jossa tämä tiedusteli, voisiko tulla käymään heidän kotonaan.

Sukulaisten kanssa sanat eivät purkautuneet. Ne vain pyörivät.

Ensin vierailuja oli useita kertoja vuodessa. Papin kanssa puhuminen oli helpompaa kuin sukulaisten kanssa.

– Heillä oli omat menetyksen aiheuttamat tunteensa. Sanat eivät purkautuneet, ne vain pyörivät, Maija kuvaa.

Nykyisin Matikaiset tapaavat Juha Kyllöstä parisen kertaa vuodessa. Puheenaiheissa on mukana menetyksen lisäksi jo aivan arkisiakin asioita.

Apu kannattaa ottaa vastaan

Maija Matikainen sanoo kokemuksensa sairaalasielunhoidosta laajentaneen hänen käsitystään seurakuntien tekemästä työstä. Hän kannustaa vaikeassa elämäntilanteessa olevia ottamaan seurakunnan tarjoaman avun vastaan.

– Kun sydäntään purkaa, taakka kevenee. Seurakunnan työntekijä voi olla todellinen kantava voima.