Sairaalasta löytyy kuuntelija silloin kun elämä kolhii

Sairaalassa viikot ja päivät eivät ei ole koskaan samanlaisia. Joitakin sovittuja kohtaamisia voi olla, mutta usein päivään mahtuu monenlaisia tapaamisia ja tunteita: iloa, huolta, toivoa, pelkoa ja suruakin. Joidenkin potilaiden kanssa kohdataan vain kerran, joidenkin rinnalla kuljetaan pidempään.

Ensimmäinen päivä

MIRJAMI

Poljen aamulla pyörällä työpisteelleni sairaalaan. Olemme juuri muuttaneet uuden sairaalan puolelle uusiin tiloihin, joten reittien hahmottamisessa menee oma aikansa. Perille pääsen pienen harhailun jälkeen.

Juuri kun astun työhuoneen ovesta, puhelin soi. Synnytysosastolla kaivataan sairaalapastoria. Aamun varhaisina tunteina perhe on kokenut suuren menetyksen. Odotettu pieni ei saanutkaan syntyä elävänä sylin lämpöön.

Odotettu pieni ei saanutkaan syntyä elävänä sylin lämpöön.

Tällainen työtilanne ei ole minulle enää uusi, mutta sydäntä riipaisee joka kerta. Kokoan hetken itseäni ja lähden kohti A-taloa.

Synnytyssalissa isä hyräilee pienelleen tuttua tuutulaulua. Pysähdymme vanhempien kanssa tapahtuneen äärelle. Heitä mietityttävät päällimmäisenä hautauskäytännöt, ja kerron niistä parhaani mukaan.

Myös tapahtuman herättämille tunteille ja ajatuksille on tilaa. Vietämme yhdessä pienokaiselle saattohartaushetken ja lopuksi jätän perheen hoitajien huomaan. Palattuani työhuoneelle minun on hengähdettävä hetki. Katselen maisemaa ikkunasta kiinnittäen katseeni Oulun tuomiokirkon torniin ja sen ristiin. Huokaan vielä perheen puolesta ja alan purkaa päivän tehtäviä.

HEIDI

Päiväni alkaa kokouksella sairaalan leikki- ja nuorisotoimijoiden eli varhaiskasvatuksen opettajien ja askarteluohjaajien kanssa. Katsomme, keitä osastoilla on ja kuka kohtaisi kenetkin. Yhteisten aamukahvien jälkeen otamme suunnan kohti osastoja.

Olin etukäteen sopinut tapaamisen tälle aamupäivälle parin kouluikäisen potilaan kanssa. Harmikseni näkeminen toisen lapsen kanssa ei onnistu, koska hän on menossa toimenpiteeseen.

Harmikseni näkeminen toisen lapsen kanssa ei onnistu, koska hän on menossa toimenpiteeseen.

Toivomme, että tapaamisemme onnistuu seuraavana päivänä, sillä olemme tavanneet säännöllisesti yhdeksän kuukauden ajan. Olen todella iloinen hänen puolestaan. Hoidot alkavat olla ohi ja hän voi palailla normiarkeensa.

Toisen koululaisen kanssa teemme yhdessä satua magneettien avulla ja väritämme kuvia. Juttelen myös äidin kanssa siitä, kuinka tärkeää on, että sairaalassa lapsille ja nuorille on tarjolla monenlaista tekemistä. Päivät voivat olla todella pitkiä, ja sairaalassa olosta olisi kiva saada myös hyviä muistoja.

Iltapäivällä menemme yhdessä Mirjamin kanssa vierailemaan vastasyntyneiden ja lasten teho-osastolle. Laulamme kehtolauluja ja keskustelemme vanhempien kanssa. Usein mukana on myös hoiva- ja yhteisömuusikko Taina Voutilainen kanteleen kanssa, mutta tänään hän ei päässyt – niinpä Mirjami tarttuu kanteleeseen.

Tapaamme monta pientä vauvaa ja vanhempaa. Erityisesti mieleen jää hetki, jossa vauva on päässyt ensimmäistä kertaa vanhemmalle kenguruhoitoon. Laulamme heille Jukka Salmisen laulua: “Syliä, syliä, syliä annan. Sylissä lapseni elämään kannan. Syli, syliä vaan, siitä sylistä itselleni osani saan.”

Tässä tilanteessa koemme jotain todella pyhää ja koskettavaa. Kun sanat loppuvat, kanteleen sävelet ja laulujen sanat lohduttavat.

Toinen päivä

HEIDI

Olemme tehneet muuttoa vanhasta sairaalasta uuteen. Aamu alkaakin sairaalasielunhoidon tiimin viestien vaihdolla. Kuka hakee vielä viimeiset säilytettävät tavarat talteen vanhalta puolelta? Mirjami lupaa hakea ne sen jälkeen, kun on käynyt naisten syöpäpoliklinikalla.

Olemme sopineet, että osallistumme lasten sisätauti- ja syöpäosastolla järjestettävään nallesairaalaan. Pidämme siellä kahvittelu- ja keskustelupistettä, jossa vanhemmilla on mahdollisuus jutella kanssamme ja tavata toisia vanhempia.

Tapaamme muutaman vanhemman. Keskusteluissa nousee esiin niin sairaudesta paraneminen kuin sairauden yllättävä puhkeaminen. Pidämme osastolla tällaisia kahvi- ja keskusteluhetkiä viikoittain.

MIRJAMI

Päiväni jatkuu syöpäpolilla, jossa tapaan syöpähoidossa käyviä potilaita. Monilla vierähtää kyynel poskelle keskustellessamme.

Nuoren äidin kohtalo koskettaa, ja itku on herkässä, kun puhe kääntyy lapsiin. Huoli lasten pärjäämisestä äidin vakavan sairauden keskellä on käsinkosketeltava.

Keskustelu etenee elämän syviin tuntoihin.

Keskustelu etenee elämän syviin tuntoihin. Vaikeat kysymykset tulevat esiin. Niihin en osaa antaa vastausta, mutta yritän kuunnella ja olla läsnä parhaani mukaan.

Toteamme molemmat, että voimme toivoa ja rukoilla. Lupaan rukoilla hänen puolestaan.

Kantaessani tavarakasseja mietiskelen elämän erilaisia ja eripainoisia taakkoja. Ehkä sain jakaa osan syöpäpolin potilaiden taakoista tänään.

Kolmas päivä

HEIDI

Päivä alkaa iloisilla kohtaamisilla osaston leikkihuoneessa tuttujen pienten potilaiden kanssa. Vaihdamme kuulumisia ja ihastelen lasten tekemää junarataa. Mukanani kulkee usein kärry, jossa on monenlaista tekemistä ja puuhaa.

Tällä kertaa pienen pojan katse kiinnittyy hamahelmiin, ja alamme rakennella niillä yhdessä. Sillä välin vanhemmat saavat juoda rauhassa kahvia viereisessä huoneessa.

Lounaan jälkeen tapaan äidin, jonka kanssa keskustelemme elämän tuomista haasteista. Juttutuokion päätteeksi äiti huokaisee kiitoksen, kun sai purkaa oloaan.

Äiti huokaisee kiitoksen, kun sai purkaa oloaan.

Loppupäivä menee valmistellessa seuraavan päivän sururyhmän tapaamista. On vielä katsottava runot ja käytävä kaupassa hakemassa tarvittavia tykötarpeita.

MIRJAMI

Työpäivä alkaa lasten ja vastasyntyneiden tehon henkilökunnan taukotilassa. Olen ottanut tavaksi mennä toisinaan hoitajien ja lääkärien mukaan aamukahveille.

Tunnelma kahvihuoneessa on lämmin ja välitön. Kuulumisia vaihdetaan, niitä näitä jutellaan, toisinaan joku ottaa esille raskaan työtilanteen. Koen, että on hyvä olla sairaalapastorina tälläkin tavoin näkyvillä ja läsnä, tarvittaessa henkilökunnankin tukena.

Työhuoneelle päästyäni puhelin soi. Naisten osastolla eräs potilas haluaa keskustella sairaalapastorin kanssa. Hän on saanut huonoja uutisia ja kaipaa ahdistavaan oloonsa helpotusta.

Huoneessa ovat vastassa potilaan lisäksi tämän puoliso ja lapset. Kyselen heidän ajatuksiaan ja tunteitaan uutisen edessä. Luopumisen tuska ja pelko tulevasta nousevat esiin. Epäreiluuden tunne on yhteinen.

Epäreiluuden tunne on yhteinen.

Saan hetken aikaa kulkea rinnalla, jakaa perheen osaksi tullutta taakkaa. Yhdessä jätämme lopuksi vielä taakan ihmistä suurempiin käsiin. Jo se tuntuu tuovan hieman lohtua lohduttomaan tilanteeseen.

Iltapäivällä varmistan huomisen sururyhmän varaukset kuntoon, vastaan sähköpostiviesteihin ja puheluun. Äitiyspoliklinikalla kaivataan sairaalapastoria, jonne lähdenkin melkein siltä istumalta.

Vauvalla on löydetty vakavia poikkeamia ultraäänessä, ja vanhemmat haluavat keskustella sairaalapastorin kanssa edessä olevista vaikeista päätöksistä. Niissä ovat läsnä vauvan elämän jatkumisen ja kuoleman kysymykset. Pariskuntaa tuntuu helpottavan, että he saavat puhua jonkun kanssa myös hengellisestä näkökulmasta.

TAUSTAA

Satojen vuosien perinne

Kirkolla on pitkä perinne sairaiden kokonaisvaltaisessa hoivassa. Jo 1300-luvulla kirkko piti yllä ensimmäisiä spitaalisten hoitopaikkoja. Ruotsin valtakunnan vuoden 1571 kirkkolaissa määrättiin, että jokaisessa armeliaisuuslaitoksessa tulee olla pappi.

Suomen suuriruhtinaskunnan ensimmäinen kokopäivätoiminen sairaalasaarnaajan virka perustettiin vuonna 1895 Lapinlahden sairaalaa ja Helsingin yleistä sairaalaa varten.

Tehtävässä aloitti 1.10.1925 Kullervo Robert Ilmonen. Tärkein työmuoto oli henkilökohtaiset keskustelut potilaiden kanssa. Tästä virasta lasketaan alkaneeksi nykymuotoinen sairaalasielunhoito.

Sairaalasielunhoito perustuu hyvinvointialueen ja seurakunnan tai seurakuntayhtymän väliseen sopimukseen. Viime vuosina sairaalasielunhoidon resursseja on leikattu. Tällä hetkellä työntekijöitä on Suomessa 109. Vuonna 2025 Suomessa vietetään sairaalasielunhoidon 100-vuotisjuhlaa.

• Lähde: evl.fi