Turvattomuus lisääntyi diakoniassa

Pahan olon tunteen lisääntyminen yhteiskunnassa näkyy diakoniatyöntekijöiden vastaanotoilla asiakasmäärän nousuna ja häiriökäyttäytymisen kasvuna.

– Aggressiivisuus seurakunnan työntekijöitä kohtaan on lisääntynyt selvästi, kertoo Oulun tuomiokirkkoseurakunnan diakoniatyöntekijä, tiimivastaava Heidi Karvonen.

Häiriökäyttäytymisen yleistymisestä Oulun seurakunnissa kertoo kasvu uhka- ja väkivaltatilanteiden raporteissa. Niitä on tehty hieman aiempaa enemmän ja raporttien painotus on diakoniatyössä.

Seppo Pitkäaho seurakuntien henkilöstöpalveluista pitää tärkeänä sitä, että työntekijä tekee ongelmatilanteesta ilmoituksen esihenkilöilleen eikä kuittaa sitä mielessään ammattiinsa kuuluvana riesana.

– Tietoa on saatava kokonaiskuvan syntymiseksi. Vain sen avulla ongelmatilanteet voidaan minimoida. Työntekijät tarvitsevat usein myös tukea, esimerkiksi keskusteluapua, haastavien tilanteiden jälkeen, Pitkäaho toteaa.

Ymmärtäminen ei
ole hyväksymistä

Heidi Karvonen on huolissaan viimeaikaisesta kehityksestä. Samalla hän toteaa ymmärtävänsä, että vaikeat elämäntilanteet kiristävät monen kansalaisen pinnaa, mikä voi johtaa uhkaavaan käytökseen.

Karvosen mukaan osa ihmisistä on väsynyt hakemaan heille lain mukaan kuuluvaa tukea ja apua, josta toisinaan on jopa taisteltava.

Vaikka ymmärrystä löytyy, diakoniassa mietitään kuumeisesti, miten saada huonosti käyttäytyvät ymmärtämään käytöksensä rajat.

– Vastaanotoillamme kielenkäyttö on aiempaa törkeämpää. Sitä emme hyväksy, että työntekijöiden henkeä tai terveyttä uhataan.

Vartijoiden läsnäolo ja hätänapit ovat olleet seurakunnan arkea jo pitkään.

Taistelumieliala
jatkuu seurakunnassa

Heidi Karvonen on tehnyt Oulussa diakoniatyötä 1990-luvun lopulta saakka. Hänen uransa alkupuolella diakoniatyö oli paljolti vanhuspainotteista. Hiljalleen – muun muassa 90-luvun laman seurauksena – asiakaskuntaan on tullut yhä enemmän työikäistä väkeä.

Viimeaikainen elinkustannusten nousu on ajanut monet vähäosaiset entistä ahtaammalle. Ruoka ja asuminen ovat kallistuneet, palkat ja sosiaalietuudet eivät samassa suhteessa.

– Moni joutuu hakemaan apua selviytyäkseen, mutta asioiden hoitaminen yhteiskunnassamme saattaa osoittautua hyvinkin vaikeaksi.

Karvonen toivoo, että esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointialueen Pohteen palvelut olisivat helpommin löydettävissä verkossa.

– Nyt apu on piiloutunut melkoiseen sivuviidakkoon, hän kuvailee.

– Jos ihmiset ovat valmiiksi liikkeellä taistelumielellä, sama suhtautuminen jatkuu täällä seurakunnassa. Pettymyksen tunne ja ärtymys työntekijöitä kohtaan lisääntyy, mikäli asiakas on liikkeellä ”heti mulle kaikki tänne nyt” -asenteella.

Raha ei ole
seurakunnan apua

Karvonen tietää kokemuksesta, että uhkaavat konfliktit selviävät usein puhumalla, vaikka diakonia ei pystyisikään auttamaan asiakasta tämän toivomallaan tavalla.

Karvonen kertoo kysyvänsä usein, millaista apua ihminen seurakunnalta toivoo.

– Sitten kerron, millaisiin toiveisiin pystymme vastaamaan kirkon työntekijöinä ja millainen apu kuuluu yhteiskunnan velvoitteisiin.

– Me emme esimerkiksi anna käteistä rahaa, ja tätä eivät ehkä kaikki tiedä. Diakonia on usein palveluohjausta: me neuvomme ja olemme tukena, jotta ihminen löytää oikean avunlähteen.

– Korostamme jokaisen omaa vastuuta elämästään, mutta tuomitseminen ei johda hyvään. Häpeän, syyllisyyden, kivun sekä pelon äärellä sellainen puhe vie väärään suuntaan.

– Me ymmärrämme ihmiselämän ahdingot, mutta ymmärtämiselle on rajansa. Räikeää kielenkäyttöä emme kuuntele.

– Ihmisten tasavertainen kunnioitus ja kunnioittava keskinäinen puhe ovat kirkon keskeisiä arvoja, mutta lempeämpi puhe on jokaisen meidän tehtävä, Karvonen korostaa.

”Moni joutuu hakemaan apua selviytyäkseen, mutta asioiden hoitaminen yhteiskunnassamme saattaa osoittautua hyvinkin vaikeaksi.”

Heidi Karvonen

Jutusta voi antaa toimitukselle palautetta.