Arvostusta kirkon aarteille

Kaksi viikkoa sitten kokoontuneessa kirkolliskokouksessa sivuttiin kahta kahta asiaa, jotka liittyvät kirkollisiin toimituksiin.

Helsingin Paavalin seurakunnasta lähtenyt aloite halusi avioliiton siunaamisen mahdolliseksi myös sellaiselle pariskunnalle, joista vain toinen olisi kirkon jäsen. Toinen asia liittyi kirkkohallituksen Kaste ja kummius -hankkeeseen.

Asioita yhdisti huoli siitä, että kyseisten toimitusten tulisi olla helpommin saatavilla – vaikka ei kuuluisikaan kirkkoon tai vaikka ei kummeja löytyisikään.

Kysymys on: arvostammeko kirkon aarteita, armon välineitä, joita kirkon hoidettavaksi on uskottu. Armonväline välittää Jumalan pelastavan armon. Arvostammeko siis Jumalan pelastavaa armoa.

Avioliittoon vihkiminen ei välitä Jumalan pelastavaa armoa. Sen sijaan avioliittoon vihkimisessä ja siunaamisessa luettu, puhuttu ja kuultu Jumalan Sana välittää Jumalan pelastavan armon, jos Pyhä Henki herättää kuulijassa ja osallistujassa uskon.

Kastetoimituksessakin Jumalan Sana toimii armonvälineenä samalla tavalla. Mutta tämän lisäksi Pyhä Kaste on sakramentti, joka itsessään välittää Jumalan pelastavan armon.

Arvostammeko Jumalan pelastavaa armoa?

Kun kirkko puuhailee hankkeita, joissa kasteen merkitys liitetään kirkon jäsenyyteen verotulojen saamisen tarkoituksessa, ja yritetään luoda lapsen kasteesta kivan perhejuhlan mielikuva, ollaan kaukana kasteen todellisesta merkityksestä.

Jokainen voi ja hänen tulee saada valita itse, mihin liittyy, ja mihin haluaa lapsensa kasvavan. Kirkkona meidän tulee vain kertoa selkeästi, mitä eri vaihtoehdot tarkoittavat.

Jumala on antanut pelastavan armonsa jokaisen ulottuville. Kirkko on saanut armonvälineet hoidettavakseen. Armonvälineiden merkitys kirkastuu, kun itserakennettu krääsä niiden ympäriltä on karsittu pois.

Kirjoittaja on Lumijoen seurakunnan kirkkoherra