Kolumni: Digitaalinen ylikuormitus

Herätessäni aikaisin ensimmäinen asia, joka tarttuu käteeni, on sinisellä valolla kasvojani sokaiseva puhelin.

Katson puhelimen kelloa, ja sen jälkeen tarkistan bussiaikataulut, jotta tiedän, kuinka paljon aikaa minulla on valmistautumiseen ennen lähtöäni.

Seuraavana toimenpiteenä jään selaamaan yön aikana tullutta ilmoitusten tulvaa erilaisilta sosiaalisen median alustoilta.

Jotkut minua viisaammat laittavat puhelimen ilmoitukset pois, mutta itse koen polttavaa tarvetta vastata vähintäänkin tärkeimpiin ilmoituksiin.

Päivän edetessä en pääse eroon taskussani värisevästä puhelimesta, sillä ajaudun lahjoittamaan aikani ja keskittymiseni näytöllä välähtävien ilmoitusten määrittämälle tahdille.

Nykyään monet palvelut ja yhteydenpito ovat siirtyneet älylaitteisiin niin taitavasti, ettei halutessaan tarvitse poistua kotoa.

Korona-aikana tutuksi tullut etätyöskentely mahdollistaa palaverit ja työnteon kotisohvalta käsin.

Päivän jälkeen monien puhelimen näytölle avautuvat uutiset ja lyhyistä videoista rakentuva viihdemaailma.

Puhelimen avulla voimme seurata ja olla mukana maailmassa tapahtuvissa kriisitilanteissa ja elää ne melkein samanaikaisesti toiselta puolelta maailmaa. Tarvitsemme laitetta laskujen maksamiseen ja pitääksemme yhteyttä ystäviimme.

On helppoa tuudittautua puhelimen tuomaan turvaan ja tarttua sen luomaan digitaaliseen kuplaan silloinkin, kun vietämme aikaa läheistemme kanssa. Silmät liimautuvat herkästi näyttöön ja informaatiotulva maailman tapahtumista hyökyy ylitse.

Puhelimen ollessa läsnä niin monilla elämän osa-alueilla on tärkeää tunnistaa, milloin siitä on hyvä päästää hetkeksi irti ja nauttia aidosta läsnäolosta.

Ottaessani aikaa arjen hetkistä nauttimiseen ja vähentämällä informaatiotulvaa voin tuntea rauhoittuvani ja piristyväni ihmisten seurasta.

Aito vuorovaikutus ja läsnäolo antavat voimaa. Milloin olet viimeksi käynyt kävelyllä ilman puhelinta?

Kirjoittaja on oululainen opiskelija