Kolumni: (Ei niin) vaarallista kiipeilyä

Nykyään taitaa olla niin, että lapset saavat kiivetä korkeintaan turvallisuussertifioituun kiipeilytelineeseen. Minun lapsuudessani puissa kiipeily oli vielä liki jokapäiväinen harrastus. Tiheään kuuseen kiivennyt voi kätkeytyä oksien suojaan, mutta ylhäältä on kuitenkin hyvä tarkkailla maailmaa.

Nykyään on muitakin turvallisuusrajoitteita: Alaikäisille kosketuspintaa tunnustukselliseen kristinuskoon on kavennettu katsomusneutraalisuuden vaatimuksen ja indoktrinaation pelon perusteella. Sama koskee lähetystyötä, jossa pelkkä nimikin pelottaa.

Kirkon kansainvälinen työ, jossa yhteisöjä voimaannutetaan ihmisoikeuksien ja ilmaston suojeluun – siis hyvin tärkeisiin asioihin, kärsii kulttuuri-imperialismisyytöksistä, vaikka puhe Jumalasta kuinka siivottaisiin toimintakertomusten alaviitteisiin.

Tässä ajassa, kuolevan planeetan, fyysisten ja kulttuurillisten sotien melskeessä, on tullut aika nousta ja kantaa lippua pahan valtaa vastaan, kertoa rohkeasti ja avoimesti lapsille ja Kristusta tuntemattomille Jumalan rakkaudesta, joka on tullut esille Jeesuksessa!

Mutta entä jos olenkin väärässä… erehtynyt, omaan kuplaani sokeutunut, vihapuhetta ja omaa oikeassa olemistaan rakastava keski-ikäinen valkoinen mies?

Sellainen mies kiipesi Raamatun mukaan puuhun (Luuk 19:1-10). Sakkeus etsi puusta turvallista tilaa tarkkailla Jeesusta etäältä, mutta Jeesus tulikin aivan lähelle, vieraaksi hänen kotiinsa. Puu kantoi hedelmää Sakkeuksen kiivetessä alas ja ”pelastus tuli tuon huoneen” osaksi. Pelko, häpeä ja viha saivat väistyä.
Kristillinen kasvatus ja lähetystyö. Hedelmistään puu tunnetaan.

PS. Sofia Karppi ja Sakarias Nurmi (viittaus ensimmäiseen kolumniini numerossa 6/2022). Tulkaa tekin alas! Teitä odotetaan!

Kirjoittaja on lähetystyöhön addiktoitunut muhoslainen perheenisä