Kolumni: K on tehnyt myös hyvää

Jumalanpalvelusta edeltävänä tuntina tapaan sakastissa kaksi muuta pappia, kirkkoväärtin, nuorisotyönohjaajan, kanttorin ja kaksi suntiota. Monet ovat opettelemassa striimaamista. 

Pidämme maskia parhaamme mukaan. Läppä lentää, niin kuin sakastissa aina. 

Ainainen pelko on se, että juttuja karkaa eetteriin ennen aikojaan. Joulun alla saan mieheltäni whatsapp-viestin kesken jumalanpalveluksen: ”Sulla on sokeripala irti.” Korjaan kauluksen ja jatkan palvelusta. Whatsappiin ilmestyy peukku.

Oulujoen seurakunnan työntekijät heitettiin viime maaliskuussa mereen ja käskettiin uida. Vedimme suolavettä keuhkoihimme, räpiköimme ja haukoimme henkeämme, mutta pysyimme pinnalla. Jumalanpalveluksemme ilmestyivät Virtuaalikirkkoon. Aluksi ujosti, mutta kroolivedot ovat vahvistuneet kuukausi kuukaudelta. Nykyään sole mihkään. 

Huvittaa, kun hetkeä ennen k-kevättä keskustelimme julistustiimissä, kannattaisiko meidän ottaa Teams käyttöön. Vastustin kärkijoukoissa. Hankalaa, vaikeaa ja monimutkaista. Seuraavat kuukaudet vietimme Teamsissa.

Ollaan vähän niin kuin korsussa.

Koen lähentymistä työtovereihin. Ollaan vähän niin kuin korsussa. Kuorolaiset ovat tulleet tutuiksi, kun he olivat keväällä lauluvoimana. Kirkkoväärtejäkin on yhä jokaisessa jumalanpalveluksessa. 

Seurakuntalaisia on ikävä. Niitä kastekahveja, jolloin tajutaan kummin kanssa, että on tavattu kuntosalilla, ja vaarin kanssa todetaan cockerspanielin ylivoimainen ominaisuus koirien joukossa. Hautajaisten lohikeittokin alkaisi maistua. On tylyn tuntoista tavata hautajaisväki vain maskin takaa. 

Ja niinä hetkinä, kun pappia itseäkin itkettää, on tilanne toivoton. Silmälasit huurtuvat, maski kostuu ja niistäminen tuntuu epäkorrektilta. Miten tässä vielä puhutaan? 

Minä todella ojennan käteni, kun aika on. Saa rokottaa!

Kirjoittaja on Oulujoen seurakunnan kappalainen.