Kolumni: Läpällä vai tosissaan

Viimeaikaisia uutisia lukiessa omat kokemukset kouluvuosilta tuntuvat tuoreilta. Päätä pidempänä koululaisena poikkesin rivistä ja olin luontainen kouluväkivallan kohde. Kokoni suojeli minua isommalta fyysiseltä väkivallalta, mutta henkistä kyllä riitti.

Paljon ei tarvitse muistella, kun koen tunteen tylystä poissulkemisesta porukasta. En kokenut mielestäni koulukiusaamista vaan kouluväkivaltaa. Tekijät sanoivat toimivansa läpällä, mutta toteuttivat tekonsa kuitenkin aivan tosissaan.

Nykyisistä kouluikäisistä yhä useampi joutuu väkivallan uhriksi, ja heidän tekemiään väkivaltarikoksia on aiempaa enemmän. Poliisin tilastot ja kouluterveyskyselyn tulokset vahvistavat nopean muutoksen. Vuonna 2022 poliisi kirjasi 6743 väkivaltarikosta, jossa rikosepäilyn tekijänä oli alaikäinen. Kasvua edellisvuoteen verrattuna oli 27 prosenttia.

Vuonna 2021 kouluväkivaltaa koki Suomessa lähes 39 000 lasta ja nuorta viikoittain. Erittäin hälyttävää kasvu oli 12–14-vuotiaiden ikäluokassa, jossa väkivaltaa kokeneiden osuus kasvoi 134 prosenttia.

Tämän vuoden Yhteisvastuukeräyksessä kiinnitetään huomiota lasten ja nuorten lisääntyneeseen väkivaltaan ja siitä käytettäviin sanavalintoihin. Kaikkien tulisi ymmärtää tekojensa seuraukset ja vakavuus. Keräysvaroja käytetään Suomessa pitkittyneiden ja laajentuneiden kouluväkivaltatapausten selvittämiseen ja katusovitteluun.

Lapsena ja nuorena odotin, että aikuiset olisivat puuttuneet kouluväkivaltaan tosissaan eikä vain läpällä. Uhrit odottavat samaa myös tänään. Mitä me aikuiset voimme tehdä? Paljonkin! Aloitetaan omasta asenteesta. Lopetetaan väkivallan vähättely, eikä puhuta kiusaamisesta.

Rikollisen elämäntavan ihannointi ja teräaseiden mukana kantaminen madaltavat kynnystä väkivallan tekoihin. Luovutaan niistä. Luodaan lapsille ja nuorille tulevaisuuteen toivoa. Huokaistaan yläkertaan ja muistetaan, että rukous väkivallan vähenemisestä ei tarkoittaa oman vastuun ulkoistamista Jumalalle.

Kirjoittaja on oululainen kirkon nuorisotyöntekijä