Pääkirjoitus: Huolenpidon Suomi

Itsenäisyyspäivän lähestyessä olen miettinyt, miten hyvässä maassa olen saanut elämääni elää. Seitsemänkymmentäluvun puolivälissä syntyneenä olen saanut kasvaa, perustaa perheen ja tehdä töitä turvallisen ja hyvinvoivan yhteiskunnan ympäröimänä.

Harvassa ovat ne historian ajat ja paikat, joissa ihminen olisi saanut yhtä hyvän yhteiskunnan elämänsä suojaksi. Syystäkin itsenäisyyspäivä nostaa kiitoksen suomalaisen mieleen.

Maatamme on perustellusti kutsuttu hyvinvointivaltioksi. Toisaalta paljon olisi vielä tehtävää. Tästä ikäviä esimerkkejä ovat nuorten mielenterveyden kasvavat ongelmat ja vanhusten hoidossa esiin nousseet puutteet.

Hyvinvointivaltio lienee lopulta projekti, joka ei koskaan tule valmiiksi. Silti se on tavoittelemisen arvoinen. Ja samalla, kun jatkamme hyvinvointivaltion ylläpitämistä ja paremmaksi rakentamista, meidän on hyvä pohtia maamme historiaa.

Suomi oli alkuun kovin kipuileva ja riitaisakin maa. Hiljalleen se on sukupolvien työn kautta saanut kasvaa onnellisten ihmisten kotimaaksi. Varsinainen hyvinvointivaltio Suomi on ollut vasta vähän aikaa, mutta sitä ennenkin täällä eli onnellisia ihmisiä, näin olen kuullut.

Yksi onnellisuuden tae on ollut se, että ennen hyvinvointivaltiota Suomi on ollut huolenpidon Suomi. Ihmisten keskinäinen huolenpito ja avunanto ovat olleet kantavia voimia siinä, miten vaikeuksien keskellä on selvitty ja miten hyvinvointivaltio on lopulta tullut todeksi.

Näinä aikoina, kun kyselemme vaikkapa viranomaisten vastuiden perään, voisimme samalla aina kysyä, olemmeko lähimmäisinä pitäneet huolta toisistamme.
Hyvinvointivaltio tarvitsee hyvät viranomaiset, mutta se tarvitsee edelleen myös toisistaan huolta pitävän kansan.

Jumala maatamme siunatkoon!

Kirjoittaja on Tyrnävän seurakunnan kirkkoherra