Pääkirjoitus: Kirkko kuuluu kaikille

Näinkö vähän asiat ovat muuttuneet reilussa sadassa vuodessa? Tällainen kysymys nousee helposti mieleen, kun lukee Rauhan Tervehdys -lehden alkuvaiheista.

Kun useita kristillisiä tahoja yhdistänyt Oulun veljeyspiiri alkoi julkaista Rauhan Tervehdystä vuonna 1907, toiminta kumpusi ajatuksesta pyrkiä estämään uskonnollisen kielteisyyden ja välinpitämättömyyden leviäminen yhteiskunnassa. Pinnalla oli myös ajatus uudistaa kirkon toimintaa niin että se tavoittaisi yhä paremmin ihmisiä.

Kuulostaa yllättävän tutulta. Lauseet ovat hyvin samanhenkisiä kuin esimerkiksi kirkon tuoreessa nelivuotiskertomuksessa, jossa viime vuosien tilastotietojen ja tutkimusten pohjalta pohditaan kirkon suuntaa ja tulevaisuutta.

Vaikka samankaltaisuus voi olla hämmentävää, siinä että lehden tavoite on pysynyt enemmän tai vähemmän samana koko ajan on myös jotain hyvin turvallista.

Olisi kuitenkin vähättelyä sanoa, etteivät asiat olisi muuttuneet vuosisadan aikana. Paljon on tapahtunut niin yhteiskunnassa kuin kirkossa.

Kirkko on yhä enemmän seurakuntalaistensa näköinen, yhä tasa-arvoisempi ja avoimempi. Kirkolla on monet kasvot ja monia ääniä. Osa jäsenistä on aktiivisempia, toiset lukevat itsensä kannatusjäseniksi. Osa miettii, kuuluuko joukkoon ollenkaan. Kirkko kuuluu kuitenkin kaikille.

Kirkon jäsenten ei tarvitse olla yhtenäisena joukkona samaa mieltä kaikesta. Samaa mieltä kaikesta ei olla perheissä, joukkueissa, yhdistyksissä tai puolueissa. Miksi siis kirkossakaan?

Samaa mieltä eivät olleet myöskään Rauhan Tervehdyksen perustajat, mutta he keskittyivät yhteisen tavoitteen ympärille. He halusivat viestiä toivoa ja rauhaa, joiden pohjalle rakentaa yhteiskuntaa.