Pääkirjoitus: Kuka opettaa Jumalasta?

Istun koulun käytävällä välitunnin jälkeen kolmen kaveruksen kanssa. Selvittelemme välituntiselkkausta. Pöydällä on kovia kokeneet nuket, jotka ovat toimineet avustajina monien riitojen selvittämisessä. Kun ei ole yhteistä kieltä, lapset esittävät niiden avulla oman näkemyksensä tapahtumien kulusta.

Olimme päässeet jo vaiheeseen, jossa kaksi kolmesta oli tunnustanut oman osuutensa kahnauksesta. Yksi istui edelleen kädet puuskassa, leuka pystyssä, suu tiukkana viivana ja puisti päätään. ”Ei ole!” Hän kieltäytyi tunnustamasta omaa virhettään, vaikka se oli jo aivan ilmeinen.

Me muut aloimme käydä jo kärsimättömiksi. Minä koetin rohkaista asiaan kuuluvalla tavalla: ”Kerro nyt vain reilusti, mitä teit. Kaikki tekevät joskus väärin, mutta sen voi pyytää anteeksi. Ei ole hyvä valehdella. Tehän olette hyviä kavereita. Pelaatte ja leikitte aina yhdessä.”

Siitä jatkoi yksi kavereista: ”C’mon! Sinä joka päivä teet tämä (laittaa kämmenet vastakkain ja esittää rukoilevansa). Ei voi tekee noin, jos valehtele!” Näin silmistä pienen havahtumisen merkin. Olemus pehmeni ja kuului huokaus. ”Joo, minä teke noin.”

Selkkaus tuli sovittua ja kohta olikin ajatukset jo luvuissa ja laskutoimituksissa.

Tässä arkisessa tilanteessa oli kiinnostavaa, ettei näyttänyt olevan merkitystä sillä, että nämä kaverukset olivat uskonnolliselta taustaltaan erilaisia. Siinä hetkessä kahden eri uskontoperinteen opetus rehellisyyden, anteeksi pyytämisen ja saamisen merkityksestä kohtasivat.

Uskontoa opitaan. Ei ole yhdentekevää, kuka opettaa, mitä ja millaisilla painotuksilla. Kun ajattelen pienen ihmisen silmissä näkemääni havahtumista, toivon sydämestäni, että Jumalalla, joka ”häntä katsoi” oli ymmärtävät, armolliset ja rakastavat silmät.

Kirjoittaja on Oulun seurakuntien yhteisen kirkkoneuvoston varapuheenjohtaja