Marjaana Koistinen on kulkenut varjosta valoon puolisonsa kuoleman jälkeen.

Kun ihminen menettää läheisensä, hän hajoaa kuin palapeli

18.3.20

Palat asettuvat vielä yhteen, mutta eri tavalla kuin aiemmin, tietää oululainen Marjaana Koistinen.


Marita Ahlgren Marita Ahlgren

Pääsiäisen jälkeisellä viikolla viisi vuotta sitten Marjaana Koistinen oli sairaalassa. Puolison vuosia kestänyt sinnittely syöpää vastaan oli juuri päättynyt.

Vuoteen äärellä seisoi tuore leski kahden poikansa kanssa. Sisimpään kerääntynyt tuska purkautui huutoitkuna.

Matka tähän pisteeseen oli ollut pitkä, mutta Koistisen oma tie oli vasta alussa.

 

Alkujärkytys saa palelemaan ja pelkäämään

Marjaana Koistisen puoliso sairastui aivolymfoomaan ensimmäisen kerran vuonna 2006. Mies parani, mutta tauti uusi vielä vuosina 2007 ja 2015.

Vaikka sairaus varjosti perheen elämää yhdeksän vuoden ajan, kuolema oli järkytys. Pari ensimmäistä kuukautta Marjaana Koistinen kuvaa eläneensä shokissa.

– Kotonamme kävi paljon ihmisiä, mutta käynneistä puoliakaan en muista.

Koistinen järjesti hautajaiset ja hoiti perunkirjoituksen. Päällimmäisenä tunteena ensimmäisten kuukausien ajan oli rintaa painanut ahdistus.

– Minua myös palelsi jatkuvasti. Samaan aikaan olin peloissani, huolehdin siitä, kuinka tulisin pärjäämään.

Lääkäri kirjoitti siltä istumalta viisi viikkoa sairauslomaa.

 

Työstä ja kirjoittamisesta tulee lääkkeitä

Keinot surun keskellä jaksamiseen ovat olleet moninaiset. Kun Koistinen sai tiedon puolison siirtymisestä oireenmukaiseen hoitoon, hän oli juuri työterveyslääkärin luona.

– Lääkäri kirjoitti siltä istumalta viisi viikkoa sairauslomaa. Masennusdiagnoosilla, sillä muita diagnoosimahdollisuuksia ei tällaisessa tilanteessa oikein ole olemassa.

Loppujen lopuksi työ osoittautui yhdeksi pelastusrenkaista. Sairausloman loputtua Koistinen palasi töihin, jossa tehtävät muuttuivat pian palaamisen jälkeen. Uudet haasteet veivät ajatuksia muualle ja auttoivat jaksamaan.

Tunteiden vyöry herätti tarpeen kirjoittaa. Leski perusti blogin, jonka on sittemmin jo hävittänyt.

– Siinä ruodin kuoleman herättämiä tunteita ja tutkiskelin itseäni.

 

Saman kokeneet saavat yksinäisyyden kuplan raolleen

Heti puolison menehdyttyä Marjaanan silmiin osui artikkeli Oulun seudun nuoret lesket ry:stä. Kun uusi elämäntilanne käytännön asioineen vaati voimia, yhdistyksen tapaamisista tuli paikka, jossa sai olla heikko ja vuodattaa ulos tuskaansa. Marjaana kävi yhdistyksen tapaamisissa aktiivisesti puolentoista vuoden ajan.

Vertaistukea hän etsi aktiivisesti myös muualta: Koistinen oli mukana seurakunnan sururyhmässä, osallistui syöpään läheisensä menettäneiden vertaistukiviikonloppuun sekä kävi Eläkeliiton yli 50-vuotiaille leskille suunnatun sopeutumisvalmennuksen.

Kokoontumisten suurin anti oli ymmärtää, ettei ole tilanteessaan yksin.

– Kun muuten tunsin olevani kuin yksinäisessä kuplassa oman menetykseni kanssa, vertaistukiryhmissä en ollutkaan kummajainen.

Koistinen korostaa, että keinot, jotka häntä auttoivat, eivät välttämättä toimi toisilla. Toipumiseen vaikuttaa myös se, miten läheinen lähtee.

– Jos omasta tilanteesta jotain hyvää haen, se on se, että ehdimme sairausvuosien varrella puhua selviksi vaikeimmatkin asiat, kuten toiveet hoidosta, hautajaisista ja hautaustavasta. Kaikilla ei tätä mahdollisuutta ole.

Kahden vuoden jälkeen sisimpään alkoi laskeutua rauha.

 

Elämisen vimma vie eteenpäin

Kahta ensimmäistä vuottaan puolison kuoleman jälkeen Marjaana Koistinen kuvaa vauhtivuosiksi. Jälkeenpäin hän on huokaillut vimmaa, jolla puski isojakin asioita eteenpäin.

– Puolison syöpä pakotti hiljentämään tahtia yhdeksän vuoden ajan. Hänen kuoltuaan minut valtasi elämisen voima.

– Päätin, etten jää isoon omakotitaloomme asumaan, vaan teetätin siihen remontin ja möin talon pois. Harrastin paljon ja tapasin ystäviä.

Kahden vuoden jälkeen sisimpään alkoi laskeutua rauha.

– Minä, lukutoukka, luin silloin ensimmäisen romaanin alusta loppuun puolison kuoleman jälkeen. Tässä vaiheessa myös itsetutkiskeluni alkoi syventyä.

 

Luottamus elämään ja itseen palautuu pikkuhiljaa

Kun kuolema niittää viereltä, ihminen väistämättä muuttuu, Koistinen sanoo nyt.

– Vertaisystäväni kuvasi asiaa niin, että ihminen on kuin palapeli, joka menetyksen kohdatessaan hajoaa. Palat asettuvat kyllä vielä yhteen, mutta eivät enää samalla tavalla kuin aikaisemmin.

Kuolema horjuttaa joksikin aikaa luottamusta elämään. Kun Marjaana on koonnut itseään uudelleen, hän on kuitenkin oppinut luottamaan, varsinkin itseensä.

– Osaan nyt elää päivän kerrallaan ja ratkoa eteen tulevat asiat yhden kerrallaan, panikoitumatta.

– Minun on pystyttävä tekemään päätökset itse, sillä en voi vastuuttaa niitä kenellekään toiselle.

Samaan aikaan kun Marjaana oppi kantamaan vastuuta yksin ja hätääntymättä, hän oppi myös kannatelluksi tulemisen taidon.

– Osaan ottaa vastaan tukea ja hakea elämääni asioita, jotka tukevat jaksamistani. Läheisiltä saamallani avulla on ollut valtava merkitys.

Suruun ei uppoa yhtä syvälle ja yhtä pitkäksi aikaa kuin aiemmin.

 

Suru jää, mutta sen sisälle ei voi asettua

Perinteistä käsitystä suruprosessista, surun etenemisestä neljässä eri vaiheessa, on viime aikoina kyseenalaistettu. Niin tekee myös Marjaana Koistinen.

Vaiheittaisen prosessin sijaan suru on hänen mukaansa aaltoileva kokemus, joka vie pohjalle ja siitä ylös.

– Kerta kerralta pudotus on kuitenkin matalampi, suruun ei uppoa yhtä syvälle ja yhtä pitkäksi aikaa kuin aiemmin.

Koistinen toteaa, ettei suru koskaan häviä, mutta sen kanssa oppii elämään.

– Sisälle suruun ei voi kuitenkaan jäädä, muuten jää paikalleen.

Marjaana kertoo arvostavansa nykyisin eniten aivan tavallista arkea. Viime pääsiäinen oli ensimmäinen, jolloin kuoleman vuosipäivä ei enää aiheuttanut ahdistusta.

– Tällä hetkellä olen tyynempi kuin vuosikausiin.

Millaisia ajatuksia juttu herätti? Anna palautetta!

Mariitta Karpakka työsti suurta suruaan piirtämällä ristejä

Lue lisää aiheesta:

Ihmiset ja elämä