Katri Niiranen-Kilasi: Maatansa voi rakastaa ja kritisoida

10.8.20

Tansania ei ole Katri Niiranen-Kilasin mielestä kiiltokuvamaa, mutta hän haluaisi, että Afrikasta puhuttaessa kerrottaisiin myös vanhoista afrikkalaisista korkeakulttuureista.


Teksti: Riitta Hirvonen . Kuvat: Suomen Lähetysseura (pääkuva), Katri Niiranen-Kilasi (muut) .

”Olen asunut Tansaniassa noin 20 vuotta, en yhtäjaksoisesti, vaan kolmen vuosikymmenen aikana. Ensimmäisen Afrikan matkani tein 1980-luvun loppupuolella. Se oli kuukauden matka lähinnä Zimbabween, mutta matkan varrella oli myös pysähdys Kenian pääkaupungissa Nairobissa ja Sambian puolella. Olin tuolloin nuori opiskelija.”

Näin alkaa Katri Niiranen-Kilasin tarina, joka jatkuu yhä Afrikan mantereella.

Neljä vuotta ensimmäisen Afrikan matkansa jälkeen Niiranen-Kilasi tuli Tansaniaan opettajaksi. Suomen Lähetysseuran työntekijä opiskeli swahilin kieltä ja opetti lähetystyöntekijöiden lapsia.

Tällä hetkellä Niiranen-Kilasi on kieltenopettaja Makumiran yliopistossa, samassa paikassa työskentelee hänen tansanialainen puolisonsa Doward Kilasi.

Onko Afrikka sinun kohtalosi, Katri Niiranen-Kilasi?

– Vierastan kohtalo-sanaa. Sanaan liittyy mielikuvia ennalta määrätystä kohtalosta, elämänosasta, johon ei ole pystynyt itse vaikuttamaan.

 

”OLIN OPISKELUAIKANANI 1980-luvulla mukana ylioppilaskunnan kehitysyhteistyöhankkeissa. Jo silloin mielessäni alkoi orastaa ajatus työstä kehitysmaassa, jos ammattitaitoani vain tarvittaisiin.

Ajatus työstä jossakin Afrikan maassa konkretisoitui ja voimistui Zimbabwen matkan aikana. Kun Lähetysseura sitten vuonna 1989 ilmoitti etsivänsä opettajia työhön ja iloon, kuten työhönhakuilmoituksessa luki, otin harkinnan jälkeen yhteyden Lähetysseuraan.

Sitten alkoivatkin haastattelut, psykologiset testit ja valmennuskurssit.

LUONTEESEENI KUULUU pohdiskelu ja harkinta, en ryntää suin päin kokemusten perään. Vaihe vaiheelta elämäni on edennyt niin, että kotini ja työni on Makumiran yliopiston kampuksella. Makumira on Tansanian evankelisluterilaisen kirkon omistama.

Puolisoni on tansanialainen, työtoverini ja esimieheni ovat tansanialaisia.

Ajatus kahden maan kansalaisuudesta tulee kohti.

 

Samaan aikaan minulla on yhä kiinteät suhteet Suomeen. Suomen jaksoilla olen tehnyt opettajan töitä suomalaisissa oppilaitoksissa. Olen jatkuvasti yhteydessä vanhempiini, sisaruksiini ja lähimpiin ystäviini Suomessa.

Kohtalopuhe tuntuu vieraalta, mutta ajatus kahden maan kansalaisuudesta tulee kohti.

 

RAKASTAN TANSANIASSA lintujen laulua varhain aamulla ja illan hämärtyessä. Rakastan lokakuun lämpimiä tuulia, auringonpaistetta, jakarandan violetteja kukkia, mangon tuoksua sekä toreja. Minulle merkitsevät paljon torimyyjien huudot, ihmisten lämpö, tomaattipyramidit, tutun perunakauppiaan tervehdys: Missä olet ollut? Otatko dagaata myös?

Dagaa on pienenpieni kala, jota joskus ostan perunakauppiaalta kissallemme.

Luonnonkauneus ihastuttaa suomalaista lähetystyöntekijää.

 

RAKASTAN MYÖS opiskelijoiden puheensorinaa, tansanialaisia opettajatovereita, joiden kanssa voin nauraa ja huokaista sekä suunnitella työtä eteenpäin.

Rakastan swahilin kieltä, jonka rytmiin ja soljuvaan puheeseen voin rauhassa liittyä.

Ihailen tansanialaisten tahtoa rakentaa itse omaa maataan. 30 vuoden aikana olen nähnyt valtavan muutoksen tässä maassa.

Tullessani Tansaniaan ensimmäisen kerran maan talous oli heikossa kunnossa vuosikymmeniä jatkuneen poliittisen kokeilun ja Ugandan sodan jäljiltä. 1980-luvulla ihmiset olivat kokeneet pula-ajan. Puutetta oli tuolloin niin elintarvikkeista kuin polttoaineesta.

Koulu on avannut monelle tansanialaiselle lapselle ja nuorelle tien oppimiseen, koulutukseen ja ammattiin.

 

TANSANIAN TALOUS on kasvanut nopeasti koko 2000-luvun, ja kasvu on selkeästi vähentänyt köyhyyttä. Heinäkuun alussa uutisoitiin tieto Tansanian noususta keskituloisten maiden ryhmään Maailmanpankin kriteerien mukaan.

Koulutuksen saralla olen nähnyt valtavan muutoksen. Yli 90 prosenttia tansanialaisista lapsista käy seitsemänvuotisen alakoulun loppuun. Kolmasosa ikäluokasta pääsee yläkouluun.

Suomalaisesta näkökulmasta katsottuna tällaiset tiedot ovat koulutuksen katastrofi, mutta Tansaniassa nämä ovat edistysaskeleita.

Näin pitkälle on päästy! Paljon työtä on vielä edessä.

KAIKKI EI ole tietenkään tässä maassa hyvää. Koulutuksen ammattilaisena kritisoin tansanialaisen koulutusjärjestelmän uskoa englannin kielen kaikkivoipaisuuteen.

Alakoulujen opetuskieli on itäafrikkalainen swahilin kieli. Tämä on hyvä ja oikea kielivalinta. Yläasteelle siirryttäessä opetuskieleksi muuttuu englanti, mikä muodostuu oppimisen esteeksi monelle yläkoululaiselle.

Jos englannin kieltä ei osaa riittävän hyvin, aito oppiminen on mahdotonta.

Jos englannin kieltä ei osaa riittävän hyvin, aito oppiminen on mahdotonta.

Osalle yläkoululaisista oppimistavoitteet jäävät kauas ulottumattomiin.

Kritisoin sitä, että kouluissa on vielä käytössä ruumiillinen rangaistus. Maan koululakien mukaan ankarin sallittu rangaistus on neljä kepiniskua. Koulut käyttävät ruumiillista rangaistusta vaihtelevasti: jotkut paljon, toiset eivät ollenkaan.

Käytännöt riippuvat rehtorista.

Keppirangaistus synnyttää pelkoa ja vihaa opiskelijoissa.

NÄIDEN KAHDEN kysymyksen – opetuskielen ja ruumiillisen rangaistuksen – parissa olen painiskellut siitä lähtien, kun vuonna 1994 aloitin työni opettajana tansanialaisessa koulussa ja myöhemmin opettajien kouluttajana.

Lopullinen päätöksenteko asioissa on tansanialaisten vastuulla. Molemmissa kysymyksissä tansanialaiset koulutuksen asiantuntijat ja paikalliset poliitikot ovat vuosien ajan jakautuneet kahteen leiriin: puolesta ja vastaan.

Ulkomaalaisena voin vaikuttaa kouluttajana ja mielipidevaikuttajana.

 

Ulkomaalaisena voin vaikuttaa kouluttajana ja mielipidevaikuttajana, mutta päätöksenteko on tansanialaisten vastuulla.

Samaan aikaan näiden ilmiöiden kanssa kouluissa on paljon iloa, oppimisen halua ja onnistumista sekä yhteisöllisyyttä.

HALUAISIN TUODA Afrikasta enemmän esille kansojen, kielten ja elämäntapojen moninaisuutta. Esimerkiksi Tansaniassa on noin 120 etnistä ryhmää, joilla on oma kielensä.

Kyse on eri kielistä eikä murteista.

Haluaisin tuoda esille muutoksen, joka näkyy, kun seuraa kolmen tai neljän sukupolven elämää perheissä. Kotikylässä asuvat iäkkäät isovanhemmat puhuvat omaa etnistä kieltään pääkielenään ja lisäksi swahilia.

Heidän elämänpiirinsä on kylässä ja naapurustossa. Maailman tapahtumia kuunnellaan radiosta.

Maailman tapahtumia kuunnellaan radiosta.

 

Isovanhempien lapsenlapsi voi olla jo omalta tieteenalaltaan väitellyt yliopistonopettaja, joka ymmärtää isoäitinsä äidinkieltä ja omaa äidinkieltään, mutta ei enää pysty tuottamaan sitä sujuvasti.

Hänen vahvimmat kielensä ovat jo maan viralliset kielet swahili ja englanti.

Seuraava nuorempi sukupolvi ei enää osaa sukunsa äidinkieltä ollenkaan ja elää modernin nuorisokulttuurin, kansainvälisyyden ja koulutuksen maailmassa.

Kertoisin myös sukujen surulliset tarinat, sen, miten ihmiset ovat selvinneet pula-ajasta, eroista, vaikeista liitoista, alkoholismista. En halua tarjota tästä maasta pelkkää kiiltokuvaa.

Kun puhutaan Afrikasta, haluaisin, että silloin kerrotaan myös vanhoista afrikkalaisista korkeakulttuureista.

Toivoisin, että ihmiset kuulisivat tarinoita tavallisten ihmisten elämästä 2000-luvun Tansaniassa, Keniassa, Sambiassa. Siis jossakin tietyssä maassa, ei yleisesti Afrikassa.

Tärkeää on kertoa uskontojen rinnakkaiselosta, kuten siitä, että kristityt ja muslimit elävät rauhassa Tansaniassa rinnakkain. Tämä näkyy myös maan lainsäädännössä, parlamentin toiminnassa, naapuruston elämässä, suvuissa ja perheissä.

AFRIKKA ON minulle nimenomaan Itä-Afrikka, kiehtovaa bantukulttuuria ja arabimaista vaikutteita saanutta Intian valtameren swahilikulttuuria.

Afrikka on minulle swahilin kieli, joka on ensimmäinen kieli, jonka olen oppinut puhumalla enkä lukemalla ja kirjoittamalla, kuten muut vieraat kielet.

Afrikka on minulle oma perhe ja suku. ”

Kuva on Niiranen-Kilasin työpaikalta, Makumiran yliopiston kampuksen puistosta.

Anna palautetta tekstistä: https://rauhantervehdys.fi/palaute

Lue lisää aiheesta:

Ihmiset ja elämä