"Elämme täällä toisiamme varten"

Loppuvuoden pimeys saattoi synkistää monen mielen. Minna-Maaria Sipilä myöntää, ettei hänkään ole koskaan erityisemmin pitänyt loka-marraskuusta, mutta viime syksynä tilanne oli toinen.

– Haravoidessani mökin pihaa havahduin huomaamaan, miten puhdas ja paljas luonto oli silloin. Se oli todella kaunista omalla tavallaan.

Minna-Maarialla on ollut lapsesta lähtien syvä luontosuhde, joka kumpuaa uskosta Jumalaan Luojana.

– Uskon, että luonnon kautta ihminen voi saada kosketuksen pyhään. Luonto itsessään ei ole pyhä, vaan sen pyhyys tulee Jumalalta, joka on sen luonut. Kunnioittaessamme kaikkea elämää annamme kunnian sille, kenelle se oikeasti kuuluu.

Hiljaisuudessa kuulee omat ajatuksensa

Lenkkeily ja keräily ovat Minna-Maarian lempipuuhia luonnossa. Hänelle metsä on rauhan tyyssija, jossa puhuttelevat värit sekä luonnon omat äänet, kuten tuuli ja lintujen viserrys. Siellä on myös helppo rauhoittua.

– Hiljaisuudessa kuulee paremmin omat ajatuksensa ja sen, mitä Jumala tahtoo sanoa.

Minna-Maarian mukaan maailmassa kyllä riittää puhetta, mutta joskus hiljaisuus voi puhutella enemmän kuin tuhat sanaa.

Tämän hän haluaa sanoa rohkaisuksi erityisesti niille kristityille, jotka kärsivät todistustaakasta eli siitä, että pitäisi olla aina kertomassa muille omasta uskostaan.

– Kristittynä eläminen on kokonaisvaltaista, joten se voi näkyä ja kuulua monella tavalla. Raamatussahan sanotaan, että me olemme Kristuksen tuoksu.

Ei ole meidän tehtävämme määritellä, kuka on oikea kristitty

Minna-Maaria Sipilä toivoo uskon näkyvän hänessä itsessään siinä, miten hän kohtelee muita ihmisiä ja luontoa.

Kristillisestä lähimmäisenrakkaudesta syntyi myös idea hyväntekeväisyyssäätiöstä, jonka perustamisesta on kulunut jo yli kaksikymmentä vuotta.

– Säätiö oli puolisoni Juhan idea, mutta ei minua tarvinnut kauaa houkutella mukaan. Olemme kumpikin saaneet lapsuudenkodeistamme auttamisen mallin, Minna-Maaria kertoo.

Sieltä opittua on myös vapaa ja juureva kristillisyys.

– Lapsuudenkodissani oli tilaa pohtia ja jopa kyseenalaistaa uskoa. Toisten ihmisten uskoa ei kuitenkaan kyseenalaistettu. Ei ole meidän tehtävämme määritellä, kuka on oikea kristitty. Sellaisista määrittelyistä tulee helposti erottava tekijä ja este Jumalan tuntemiselle.

Kovat elämänkohtalot tarttuvat vaatteisiin

Hyväntekeväisyyssäätiön toiminnan pyörittäminen käy Minna-Maarialta kokopäivätyöstä. Työhön kuuluu muun muassa kysymyksiin vastaamista, avustushakemusten käsittelyä ja yhteyksien luomista.

Raskainta työssä ovat kovat ihmiskohtalot, joihin Minna-Maaria on avustushakemusten kautta tutustunut.

Hakemukset tulevat kirkon kautta. Seurakuntien diakoniatyö on yleensä viimeinen turvaverkko ihmiselle, joka ei ole saanut apua muualta.

– Varsinkin alkuvuosina hakijoiden tilanteita tuli mietittyä paljon myös työn ulkopuolella. Edelleen tulee hakemuksia, jotka liikuttavat erityisesti.

− Vaikka minulla on vilkas mielikuvitus, niin vastaan on tullut niin kovia elämänkohtaloita, ettei niitä ole pystynyt edes kuvittelemaan. Pahuudesta kärsivät eniten ne, jotka eivät kykene itseään puolustamaan.

Epäluulot saattavat estää auttamasta

Kahdenkymmenen vuoden työ säätiössä on tehnyt tehtävänsä: Minna-Maaria tunnustaa, että hänen kuvansa suomalaisesta yhteiskunnasta on aika ajoin melko synkkä.

– Se ei tietenkään ole koko kuva. Suomalaisilla on edelleen auttamisen halu, mutta meistä on tullut epäluuloisia toisiamme kohtaan.

Esimerkiksi kaupungissa perinteinen naapuriapu voi olla vaikeaa, jos ei tunne naapureitaan. Tuntemattomia taas ei uskalleta auttaa, koska ei ole varmuutta siitä, haluaako toinen vastaanottaa apua. Koronavuosi on tosin näyttänyt toivon merkkejä naapuriavun aktivoitumisesta.

– Meillä jokaisella on varmasti lähellämme joku ihminen, jota voimme ja saamme auttaa. Myös me itse voimme tarvita muiden apua. Ajattelen, että elämme täällä toisiamme varten, Minna-Maaria sanoo.

Hän muistuttaa, ettei avun tarvitse olla välttämättä taloudellista.

– Kun kuopuksemme menehtyi äkillisesti reilut viisi vuotta sitten, ihmiset osoittivat käytännön rakkautta tulemalla luoksemme auttamaan esimerkiksi vieraiden kahvittamisessa. Se oli arvokasta apua siinä järkyttävässä tilanteessa, Minna-Maaria muistelee.

Lapsen menetys ei ollut uskonkriisi

Lapsen menettäminen on varmasti elämän kovin paikka. Sellainen kokemus vaikuttaa myös uskoon ja jumalasuhteeseen.

– Olin Jumalalle todella vihainen ja kysyin, miksi näin piti tapahtua, mutta samaan aikaan luotin häneen. Ei Jumala hätkähdä meidän tunteitamme, sillä nekin hän on luonut. Kyllä hän tiesi, mitä kävin läpi.

Kovempi koettelemus uskolle oli äidin sairastuminen Minna-Maarian ollessa kolmekymppinen.

– Minun täytyi ottaa vastuuta äidistä, mikä tuntui nurinkuriselta järjestykseltä. Äidin sairastuminen vei minut pohtimaan pohjia myöten, mitä ajattelen uskosta ja Raamatusta, hän sanoo ja jatkaa:

– Kriisi vahvisti lopulta uskoani niin, että kykenin myöhemmin ottamaan vastaan myös lapsen menetyksen. Vaikka lapsen kuolemaan ei voi millään tavalla valmistautua, niin minulla on sellainen tunne, että minua oli valmisteltu siihen jo pitkään. Ehkä juuri siksi selviydyin takaisin elämään.