Reilu vuosi sitten leskeksi jäänyt Elma Inkala on kiitollinen lähimmäisistä

Ylikiiminkiläinen Elma Inkala ajatteli nuorena, ettei mene koskaan naimisiin. Maamiesseuran talolta saatille lähti Martti, joka sai Elman toisiin ajatuksiin.

Naimisiin he menivät vuonna 1963. Vuosi sitten Elma jäi leskeksi.

– Meillä oli hyvä avioliitto, johon mahtui tuulta ja tuiverrustakin, mutta paljon rakkautta. Saimme tyttären ja seitsemän poikaa. Martin kanssa teimme yhdessä monenlaista, rakensimme lapsillemme ladotkin!

Siihen aikaan, kun lapset syntyivät, ei äitiysvapaita tunnettu.

– Olin kotona kaksi viikkoa ja menin takaisin töihin. Työskentelin työurani kaupan alalla, se oli mukavaa työtä. Martti jäi eläkkeelle kauppiaan tehtävistä.

Elma ja Martti asuivat vanhassa hirsitalossa, jonka Martti kunnosti purkukuntoisesta, vuosia asumattomana olleesta talosta. Elma aikoo asua samaisessa kodissa niin pitkään kuin vain yksin pärjää.

– Korona-aika on kelvotonta, kun mihinkään ei voi mennä. Onneksi lapset asuvat lähellä, ja auttavat minua: käyvät kaupassa, tuovat polttopuita, tekevät lumitöitä. Ja onhan minulla kaverina kolmevuotias Elsa-koira.

Muistisairaus ja aivoinfarkti veivät puolison

Martin muistisairaus alkoi ilmetä muutama vuosi sitten. Elma huomasi, että autolla ajaminen ei sujunut kuten ennen, ja suuntakin oli välillä hakusessa.

Kun Martti kävi lääkärissä ajokortin uusinnan vuoksi, muistitesti paljasti, että muisti ei toimi niin kuin pitäisi. Martilla todettiin Alzheimerin tauti.

Samaan aikaan myös Elma sairastui vakavasti. Hän joutui leikkaukseen, eikä pystynyt huolehtimaan miehestään omaishoitajana. Martti pääsi ylikiiminkiläiseen Yrjänän perhekotiin asumaan viikoiksi. Elma kiittää vuolaasti perhekodin väkeä.

Marraskuussa 2019 Inkaloita kohtasi jälleen ikävä yllätys, kun Martti sai aivoinfarktin. Hoitojakson jälkeen hän pääsi kotiin.

Kotona oloa ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä Martti sai viime vuoden tammikuussa uuden, massiivisen aivoinfarktin kesken aamutoimien.
Aivoinfarkti oli niin raju, että se vei niin liikunta- kuin puhekyvyn. Martti kuuli ja näki, mutta ei kyennyt kommunikoimaan. Sairaalassa Martti oli vajaat kaksi kuukautta, ennen kuin elämä päättyi.

Elma kertoo, että viimeisten päivien saattohoito oli niin hienoa ja yksilöllistä, kuin vain mahdollista. Martin lempimusiikki soi huoneessa, asento oli mukava, ja valokuvat olivat aina silmien edessä.

Käsi kädessä kuolinvuoteella

Elma kertoo, että Martti nukkui kauniisti pois. Viimeiseen saakka hän sai pitää miestään kädestä.

– Välillä pyysin Marttia puristamaan kättäni. Hän ei puristanut. Mutta kun kysyin, haluatko sinä taivaan kotiin, tunsin kädessäni puristuksen. Martti oli sanonut sairastumisensa jälkeen, että ei ole täällä enää kauaa. Tiesin, että hän oli valmis lähtemään.

Martti on haudattu Ylikiiminkiin.

– Hautapaikan hän varasi jo 40 vuotta sitten. Paikka on ihan kirkon vieressä. Haudalla on poikamme valmistama patsas.

– Kun Martti kuoli, ajattelin, voiko se olla totta, ovatko vuodet oikeasti menneet, vaikka yhteinen aika aika on tuntunut vain hetkeltä, miettii Elma.

– Minun on silti hyvä olla, uskon ja luotan Taivaan Isään. Rauhanyhdistyksen toiminta on minulle tärkeää.

– Minulla on ihanat lapset, lastenlapset ja lastenlastenlapset. Minulla on paljon ystäviä, jotka soittavat, lähettävät viestejä ja muistavat. Olen hyvien ihmisten ympäröimä. Ei minulla ole hätää, kiittää Elma.

Elma nauttii hiljaisuudesta. Hän neuloo, täyttää ristikoita ja leipoo.

– Kesällä pihalla kasvaa paljon kukkia, puutarhan hoito on minulle tärkeää. Sienestän ja marjastan. Saan lohtua musiikista ja luen Niilo Rauhalan runoja. Ne ovat kauniita ja lohduttavia.

Välillä Martti tulee Elman uniin.

– Hän on aina hyvävointinen, kun näen hänet. On ihanaa, että Martti käy minua tervehtimässä.