Seitsemän vuoden hyvästely

Lea Sämpi on kirjoittanut kirjan oman lapsensa sairastumisesta ja kuolemasta.

Kirja Kun minulla ei ole muuta puhuttavaa kuin tämä elämäni kuvaa avoimesti ja rehellisesti äidin ajatuksia ja tunteita poikansa sairausvuosilta.

Konsta sairastui pahanlaatuiseen aivokasvaimeen joulukuussa 2013. Hän menehtyi 20-vuotiaana marraskuussa 2020.

Sämpin kirja on päiväkirja ikimuistoiselta ajanjaksolta, jota kesti lähes seitsemän vuotta. Jouluna 2013 sairaus ilmoitti olemassaolostaan: ”Joululomalla mökillä Kuusamossa. Konsta sai epileptisen kohtauksen. Hän oli sairastanut aivokalvontulehduksen aiemmin syksyllä, joka oireili pitkään. Tai niin luulimme.”

26. marraskuuta 2020 poikansa omaishoitajaksi ryhtynyt äiti kirjoittaa: ”Hoitajien lähdettyä istun Konstan viereen ja silittelen häntä. Olen hiljaa. Tiedän mitä tapahtuu. Konstan hengitys harvenee. Viimeinen, pieni henkäisy ja hän on mennyt. Poikani on kuollut. ”

Musertavien lauseiden jälkeen kirjassa on enää äidin maalaus. Kuvassa on leveä virta, jonka toisella puolella on vehreän kaunis ranta.

Kutsu kahville voi auttaa eteenpäin

Oululaisen Lea Sämpin kirja on osa hänen opinnäytetyötään, jonka aiheena on omaishoitajuuden kuormittavuus.
Sairaanhoitaja-diakonissaopiskelijan tutkielma selvittää, millainen tuki auttaa omaishoitajaa jaksamaan vakavasti sairaan lapsen kanssa.

– Oma kokemukseni on, että usein paras tuki on lopulta aika yksinkertaista välittämistä. Sellaista, mitä me kaikki pystymme tarjoamaan toisillemme: yhteisiä kävelyretkiä ja kahvituokioita. Niissä hetkissä sairaus jää hetkeksi taka-alalle.

– Hoitoalan henkilökunnan tulisi tiedostaa, että kliinisten hoitojen lisäksi potilaat ja läheiset tarvitsevat henkistä ja sosiaalista tukea jaksaakseen kantaa raskasta taakkaa.

– Omaan selviytymiseen tuo voimia se, että kohtaamisissa on aitoa kuuntelua ja läsnä olemista.

Päiväkirjaansa Lea Sämpi kirjoittaa: ”Toivon luominen, hengellisyyden ja uskon vahvistaminen ovat merkittävä osa hoitotyötä vaikeissa elämäntilanteissa”.

Pelkäsivätkö ystävät kohdata elämän arvaamattomuuden?

Konstan sairauden aikana äidin ystäväpiirissä tapahtui suuri muutos. Moni ystävyyssuhde katkesi, mutta elämään tuli hiljakseen uusia ihmisiä.

– Yhteyden pitäminen meihin tuntui vaativan sellaista rohkeutta, jota kaikilla ystävillämme ei ollut.

Sämpin rinnalla kulki vuosien ajan seurakunnan työntekijä.

– Diakoniatyöntekijästä tuli pelastajani. Hän on auttanut minua jaksamaan, Sämpi kiittää Karjasillan seurakunnassa työskentelevää Marjukka Hamaria.

– Kun tapasimme ensimmäisen kerran, puhumista oli kertynyt Konstan rinnalla jo niin paljon, että tarvitsin monta kohtaamista saadakseni sanottua kaikki, mitä ajattelin ja tunsin.

– Diakoniatyöntekijällä oli minulle aikaa, Sämpi kiittää.

Jumala, pidä minua kädestä kiinni

Konstan sairastaessa hengelliset asiat tulivat tärkeiksi Lea Sämpille.

– Sairauden vakavuuden selvittyä sukelsin nopeasti syviin vesiin. Arvoni muuttuivat, hengellisyydestä tuli voimavarani.

Minua on nostettu, jotta selviän ja pysyn Konstan vierellä.

– Nyt menen eteenpäin päivä kerrallaan. En epäile selviytymistäni, vaikka surun kanssa on tuskaista.

– Konsta opetti minua elämään. Hän opetti rakastamaan, avautumaan ja kohtelemaan toisia ihmisiä hyvin.

– Haluan elää kunnes jonakin päivänä näen jälleen oman lapseni.

”Toivon luominen, hengellisyyden ja uskon vahvistaminen ovat merkittävä osa hoitotyötä vaikeissa elämäntilanteissa”.

Äidin päiväkirjamerkintöjä:

”Tarvitsemme voimia. Ajattelin tänään aloittaa taas itsestä huolehtimisen ja menen tanssikurssille. Vähän jännittää.”

”Pelkään, että romahdan, etten kykene kantamaan tätä kuormaa.”

”Yhtenä päivänä luin Rauhan Tervehdystä ja silmiini osui ilmoitus diakonia-avusta (keskustelu) ja soitin heti ilmoitettuun numeroon. Siellä vastasi diakoniatyöntekijä, josta tuli pelastajani. Hän on auttanut minua niin paljon.
Tuntuu, että olen saanut anteeksi ja armon.”

”Minun se kuuluisi kuolla.”

”Elämä ei ikinä palaa ennalleen, ei edes hyväksi.”

”En haluaisi palata entiseen työhön, vaan tarvitsisin muutoksen, joka tuo merkitystä elämääni.”

”Luojani, auta poikaani. Sinuun käsiisi anna elämäni.”

”Itku tyyntyy, hätä väistyy ja minua vedetään ylös. Ympäröidään levollisuudella ja tunnen olevani turvassa.”

”Itkua pidättelen, kun katson häntä. Niin voimaton ja avuton olo. Rakas poikani. En voi kuvitella ja valmistautua tulevaan. Mitä tapahtuu, milloin tapahtuu? Mutta kun se tapahtuu, saan olla väsynyt ja romahta.”

”Rukoilen, että Konsta voi lähteä. Päästän hänet lähtemään, ei enää kärsimystä.”