Kirjoittamisesta tuli Irma Kupiaiselle selviytymiskeino

Vaikeudet kasvattavat, niin Irma Kupiainen on oppinut ajattelemaan.

– Jumala on rakastanut minua niin paljon, että on antanut vastoinkäymisiä. Siis kasvun mahdollisuuksia minulle.

Elänyt hän on.

Kokenut.

Kokenut sitäkin,

joka olisi saanut jäädä kokematta.

Tai ei.

Näin hänestä on tullut hän:

vahva ja kestävä.

Hauras ja heikko.

Kokenut ja kokematon.

Keskenkasvuinen ja kypsä.

Ihminen siis.

– On mulla ollut kyllä värikäs elämä, vastikään 90 vuotta täyttänyt tyrnäväläinen sanoo.

Elämän vastoinkäymisiä hän on käsitellyt runoissaan. Mikään aihe ei ole ollut sellainen, että siitä ei olisi voinut kirjoittaa: ei kohtuuttoman rankka avioliitto, ei lapsen psyykesairaus, ei ainoan lapsenlapsen erilainen elämäntaival, ei tyttären syöpä, eivät kahden lapsen kuolemat puolen vuoden välein.

– On parempi käsitellä vaikeat asiat kuin jättää ne painamaan mieltä.  Katkeroituminen – se olisi kamalaa.

Haave opinnoista vaihtui työhön isän kaupassa

Irman isän kauppa sijaitsi vajaat puoli kilometriä Tyrnävän keskustasta Ylipäähän päin.

Isä oli lähtöisin Vienan Karjalasta, äiti tyrnäväläinen. Lapsia perheeseen syntyi viisi.

Irman suunnitelmissa oli opiskella kotitalousopettajaksi, mutta opinnot jäivät: kun veli kuoli alle 20-vuotiaana, Irma päätti jäädä auttamaan isäänsä. Elämä meni muutenkin toisin kuin hän nuorena oli haaveillut.

Eihän tästä tällaista pitänyt tulla

Elämästäsi.

Näin repivää. Näin raskasta.

Surusta suruun kulkemista.

Vaikeuksissa painimista.

Ei.

Ruusuiseksi sinä aikuisuuden kuvittelit.

Iloa ja onnea.

Harmoniaa.

Hellyyttä, Herkkyyttä.

Unikuvia lapsekkaita.

Turvassa ja tallessa

kuin iltarukouksissasi pyysit.

Sinisilmäisenä lapsuutesi vietit.

Irma avioitui ja asettui asumaan kaupan viereen puolisonsa kanssa. Lapsia syntyi kolme. Aviopuoliso oli väkivaltainen, mutta pienten lasten kanssa ei herkästi erottu.

Irma työskenteli yli 20 vuotta töissä isänsä Jeren kaupassa.

– Muistan, että nuorena vähän häpesin isän erikoista etunimeä. Kaikenlaista sitä ihminen häpeääkin ihan turhaan, hän hymähtää nyt.

Niin kuin vaikkapa psyykkistä sairautta. Kupiaisen tytär sairastui psyykkisesti opiskeluikäisenä.

–1970-luvulla ajateltiin, että lapsen psyykkinen sairaus on äidin syy. Sitä taakkaa oli kamala kantaa.

Irma muistaa vielä hyvin, kuinka ihmisten tuijotus sattui.

– Kun kuljimme Outin kanssa kahdestaan, ihmiset tuijottivat ensin tytärtä, sitten äitiä. Psyyken sairaus on läheisellekin raskas.

1980-luvun lopulla Irma Kupiainen oli mukana perustamassa mielenterveysomaisten yhdistystä. Omaiset mielenterveystyön tukena Pohjois-Suomi ry toimii nykyisin nimellä Hyvän mielen talo.

Irma oli yksi yhdistyksen vapaaehtoisista.

– Pidimme psyykesairaiden läheisille pienryhmiä ja kiersimme kokemusasiantuntijoina pitkin Pohjois-Suomea pitämässä luentoja ja seminaareja.

Näissä tilaisuuksissa Irma esitti ensimmäisiä runojaan.

– Yhdistystoiminta vapautti minut puhumaan. Oman tyttären sairaus ei hävettänyt enää.

Kolme omaa runoteosta ja paljon muita runoja

Runoja alkoi syntyä, kun elämässä oli vaikeinta. Kirjoittaminen auttoi jaksamaan.

Irma Kupiaiselta on ilmestynyt kolme omaa runoteosta: Kivun kuvajainen, hämärän ääriviiva vuonna 1996, Valon lailla lävitsemme hiljaisuus 1999 sekä Kukat ovat kyyneleitä 2012.

Tekstejä on julkaistu lisäksi lukuisissa kokoelmateoksissa ja lehdissä. Kupiainen on osallistunut myös runokilpailuihin.

– Lähes 30 vuotta kuljin kansalaisopiston kirjallisuuspiirissä. Sain siitä paljon iloa ja monia ystäviä.

Toivoa ei ehkä näe heti, mutta aina kannattaa etsiä

Yli 20 avioliittovuoden jälkeen, vähän ennen 50-vuotispäiväänsä Kupiainen erosi.

Neljätoista vuotta sitten Irma menetti lapsistaan kaksi: Olli kuoli talvella 47-vuotiaana, Outi loppukesästä 51-vuotiaana.

Kaikesta kokemastaan huolimatta Irma Kupiainen ajattelee, että ihmiselle annetaan vaikeuksia vain sen verran kuin tämä jaksaa.

Ei riitä ei riitä,

Jumala huusi.

Lisätkää kuormaa.

Polvet notkuen kahlaa hän

taakkansa alla.

Jossain kaukana kumisee:

enempää ei ihmiselle anneta kuin

hän jaksaa kantaa.

”Toivo ei jätä meitä koskaan, me jätämme toivon” on yksi Irman ajatelmista.

– Olen aina etsinyt toivoa. Joka asiasta koetan nähdä hyvän puolen. Ehkä tämä valoisa elämänkatsomus on peräisin isän puolelta Karjalasta.

Myös hyvä mielikuvitus auttaa jaksamaan. Ja luonto, se on Kupiaiselle tärkeä.

– Luonto aivan lumoaa minut.

Sinä mökkeilet.

Hiljaisuudessa kuulet, mitä tarvitset.

Hoivatessasi kukkiasi tulet hoivatuksi.

Kedonkukka sinä olet.

Kuuntelet ja katselet lintuja.

Taivaan lintu olet itsekin.

Lennät fantasian siivin

iltahetken utuisessa pehmeydessä.

Irma sanoo olevansa kevätihminen ja viettävänsä paljon aikaa pihalla.

– Nautin kun puna-ailakit mökin pihassa alkavat kukkia tai kun saan seurata mökin kattorakenteissa pesivää sinitiaista.

Tyrnävän Ängesleväjokivarresta hän hankki mökin 69-vuotiaana.

– En ole osannut pitää itseäni vanhana ja muillekin sanon: elkää heittäytykö vanhoiksi ennen kuin on pakko, Irma hymyilee.

Puutarhanhoitoa, ruoanlaittoa, päiväkirjanpitoa…

Kodin ikkunalaudat ja keittiön pöytä ovat täynnä taimia kukkapurkeissa.

– Nämä asterit, tsinniat ja samettiruusut olen kasvattanut siemenistä. Ja täällä kasvaa pistokkaina tilattua ahkeraliisaa, verenpisaraa, poutapilveä, petuniaa, tähtisilmää, verbenaa…

Kunhan lämpenee tarpeeksi, ne pääsevät ulos.

– Tuolla on monivuotisten kukkien penkki. Ja tuohon tulee kukkanurkkaus, Kupiainen viittilöi keittiön ikkunasta pihaansa.

Arki on puuhakasta.

Irma Kupiainen on kirjoittanut päiväkirjaa nuoresta saakka ja kirjoittaa edelleen joka aamu.

– Joka päivä laitan myös ruokaa. Luen tarkkaan päivän lehden ja muutenkin luen paljon. Lukeminen ja kirjoittaminen auttavat muistinkin ylläpidossa. Usein leivon tai kudon.

Irma Kupiainen sanoo, että ei enää haaveile suuria.

Mökille tosin olisi ihana päästä. Siellä hän on asunut kesät pian parikymmentä vuotta. Viime vuonna mökillä pääsi vain käväisemään kaihileikkausten ja terveyshuolien takia.

– Pitäisi tosin ensin tehdä suursiivous ja mökin pihakin kaipaa lakaisua. Ja kyytiäkin pitää nyt eri tavalla miettiä, kun heitin pois polkupyörällä ajon viime kesänä.

Silmissäni aamukahvipaikka:

sininen pyöreä pöytä

pitsisine kerniliinoineen.

Lähikuusessa rastaan pesä.

Taideteos.

Lehdosta leviää tuomentuoksu.

Kielonkukkien hento valkeus.

Pysähdyn.

Tuskin hengitän.

Sydämessäni läikkyy ilo.

Kursivoidut tekstit jutussa ovat katkelmia Irma Kupiaisen runoista.