Lasse Hertteli ja Sannan sisar Hanna kertovat, että Sanna puhui ihmisten kanssa avoimesti myös kuolemasta ja hengellisistä asioista.

Rinnallakulkijana kuolemassa ja surussa

5.11.21

Parantumatonta syöpää sairastaneen Sannan tukena oli viimeisen kuukauden aikana perheen lisäksi myös diakoniatyöntekijä Lasse Hertteli. Kokemus muutti niin Hertteliä kuin Sannan läheisiä.


Koen suurena luottamuksenosoituksena, että omaiset ottivat minut mukaansa näin suuren asian äärelle: läheisensä kuolemaan ja sen aiheuttamaan suruun.

Näin sanoo diakoni Lasse Hertteli, joka sai kulkea oululaisen Sannan rinnalla tämän viimeisenä elinkuukautena. Herttelille kokemus kuolevan ihmisen tukijana oli uusi.

– En epäröinyt, kun sain pyynnön tehtävään. Tunsin, että nyt minua tarvitaan.

Karjasillalta sittemmin Kiimingin seurakuntaan siirtynyt diakoniatyöntekijä kuvailee keskusteluyhteyttä välittömäksi.

– Sanna oli hyvin avoin ihminen. Häneltä opin, että vaikka elämä olisi kuinka vaikeaa, ei kannata katkeroitua.

Häneltä opin, että vaikka elämä olisi kuinka vaikeaa, ei kannata katkeroitua.

 

Sanna halusi elää täyttä elämää

Sannan sisar Hanna kertoo Sannan sairastaneen syöpää vajaat neljä vuotta.

– Alusta alkaen tiesimme, että se on parantumaton.

– Sanna tiesi kuoleman lähestyvän, mutta halusi sairaudesta huolimatta elää täyttä elämää, eikä lopussakaan kokenut olevansa saattohoitopotilas. Sanna ajatteli, että jos tuntee olevansa saattohoidossa, antaa kuolemalle luvan tulla.

Sisar kuvailee Sannaa äärimmäisen huumorintajuiseksi ihmiseksi, jonka elämässä nauru ja itku kulkivat käsikkäin.

– Sanna puhui ihmisten kanssa avoimesti asioistaan ja ajatuksistaan – myös kuolemasta ja hengellisistä asioista.

– Sanna eli toiveikkaana luottaen, että seuraava päivä tulee, ja hän on näkemässä sen. Lääkäritkin ihmettelivät, miten hyväkuntoinen Sanna oli. “Eivät diagnoosit minua tapa”, Sanna oli todennut.

Sanna ei tuntunut pelkäävän kuolemaa, mutta hänestä oli harmillista, että niin paljon jäisi vielä näkemättä. Eniten suretti, että ei voisi olla läsnä omien tyttärien elämässä.

Saimme saattaa isosiskoamme loppuun saakka

Sanna kuoli helmikuussa.

– Kaikki meni lopulta kauneimman mukaan: toiveensa mukaan Sannan ei tarvinnut olla sairaalassa kuin viimeinen yö. Hän sai säilyttää itsemääräämisoikeutensa, jonka oli pelännyt menettävänsä sairauden edetessä.

– Tyttäret Annika ja Erika sekä heidän isänsä olivat hänen lähellään.

Saimme kiittää Sannaa siitä, miten rohkea nainen hän oli monella tapaa ollut.

 

– Minä sekä toinen siskoni Niina saimme viettää viimeisen yön valvoen hänen vierellään. Saimme kiittää Sannaa siitä, miten rohkea nainen hän oli monella tapaa ollut, ja miten hän oli uskaltanut elää juuri omannäköistä elämää.

– Loppuun saakka pidimme häntä kädestä kiinni, silitimme hänen päätään ja soitimme rauhoittavaa musiikkia.
Kuoleman hetki oli kivuton, rauhallinen ja kauniskin. Sitä muistoa on hyvä vaalia, Hanna kertaa.

Lasse kutsuttiin Sannan hautajaisiin

Sannan kotoa sisaret löysivät Lassen puhelinnumeron. Hanna halusi ilmoittaa Lasselle Sannan kuolemasta.

– Koin sen todella tärkeäksi. Sanna oli puhunut Lassen käynneistä, mutta en ollut koskaan tavannut häntä.

– Hautajaisia järjestäessämme mietimme, ketkä kantavat Sannan hautaan. Ajattelimme, että yksi olisi Lasse: hänkin oli kantanut Sannaa henkisesti tämän eläessä.

Lassea mietitytti, voiko hän osallistua hautajaisiin, olihan hän tavannut Sannaa työnsä puolesta.

– Työkaverini sanoivat, että miksipä ei. Oli kunnia-asia olla arkunkantajana Sannan viimeisellä matkalla.

– Koen suurena luottamuksenosoituksena, että omaiset ottivat minut mukaansa näin suuren asian äärelle: läheisensä kuolemaan ja sen aiheuttamaan suruun. Tämä on sellainen kokemus, joka ei varmaan unohdu, Lasse miettii.

“Sanna on jossakin tuolla auringonsäteissä, me Sannan läheiset tuossa laiturilla, välissämme tuntematon. Sanna olisi pitänyt tätä kuvaa kauniina”, uskoo Hanna-sisar.

Sanna elää ihmisten muistoissa

– Muistoissa Sanna elää aina mukanamme. On ihana tietää, että hän jätti jäljen myös Lasseen. Näitä muistoja me vaalimme ja jaamme toistemme kanssa, sanoo Hanna-sisar.

– Vaikka sairaus ja lopulta kuolema aiheuttivat paljon surua ja ikävää, kaiken keskellä oli myös paljon kaunista. Paljon ihmisiä, jotka oikeasti kuuntelivat ja ymmärsivät.

– Kun kävimme katsomassa tulevaa hautapaikkaa, seurakuntamestari esitteli meille kaksi. Saimme valita niistä mieleisen. Toinen oli kuin Sannalle tehty: luonto lähellä ja pimeinä iltoina siihen näkyvät kirkon kauniit valot. Niissä maisemissa Sanna kulki rakkaiden koiriensa kanssa. Tuntuu jollain tapaa, että hän pääsi kotiin.

Kun Hanna vei havuja hautajaispäivää varten, hän tapasi haudankaivajan.

– Esitin pyynnön vuorata hauta sisältä havuilla, jotta Sannan leposija olisi puhdas ja pehmeä. Toiveeni toteutettiin kauniisti.

– Pappi puhui hautajaisissa liikuttavasti, hän oli kuunnellut tarkoin meidän läheisten kertomaa Sannasta.

Kanttori lauloi hautajaisissa pianon säestyksellä toivomamme laulun Kuin taivaisiin.

– Koimme hetkiä, jotka ovat meille todella tärkeitä, monia pieniä asioita, joilla on ollut suuri merkitys. Saimme surra, meitä kuunneltiin ja kannateltiin, muistelee Hanna.

Saimme surra, meitä kuunneltiin ja kannateltiin.

 

Seurakunta tuki ja kulki rinnalla

Sannan läheiset haluavat kiittää Lassea avusta ja tuesta, jota hän Sannalle antoi.

Lasse taas kiittää perhettä luottamustehtävästä, josta sai hyvää oppia myös ammatillisesti.

– Kävin läpi yhden polun. Se oli arvokas ja merkityksellinen kokemus.

Hanna sanoo yhteisen kokemuksen muuttaneen mielikuvaa seurakunnan työntekijöiden tekemästä työstä. Ajatus diakonin tekemästä työstä jotenkin jäykkänä ja virallisena on karissut. Tilalle on tullut ajatus ihmisestä toisen ihmisen rinnalla.

– Se, että Lasse oli sureva ihminen surevien omaisten joukossa, oli koskettavaa. Olemme onnellisia ja kiitollisia siitä, että Sanna sai kulkea tuon pienen matkaa myös Lassen tukemana.

=> Millaisia ajatuksia juttu herätti? Anna palautetta täällä.

Lue lisää aiheesta:

Ihmiset ja elämä