Leskeksi jäänyt: ”En varmaan olisi selvinnyt ilman seurakunnan apua”

21.1.22

Haukiputaalaisella Leena Liedeksellä on painokas viesti kaikille, jotka ovat menettäneet läheisensä: uskaltakaa ottaa yhteyttä seurakuntaan. Seurakunnasta saatu keskusteluapu oli tärkeää Leenalle jo kun puoliso sairasti. Tuki on kannatellut myös läheisen ihmisen menetyksen jälkeen.


Teksti: Minna Kolistaja . Kuvat: Tero Takalo .

– En varmaan olisi selvinnyt ilman seurakunnan apua, sanoo vuosi sitten leskeksi jäänyt Leena.

Leenan puoliso sairasti parantumatonta keuhkosyöpää. Leena kokee, että seurakunnasta saatu tuki kannatteli jo Jounin sairastamisen aikana ja vähintään yhtä tärkeää se oli Jounin kuoleman jälkeen.

– Leena osasi hakea tukea itse, mutta yhtä lailla esimerkiksi ystävät voisivat kysyä surevalta, voisivatko he pyytää seurakunnan työntekijää tälle tueksi, ellei sureva itse jaksa, sanoo Haukiputaan seurakunnan diakoniatyöntekijä Minna Similä.

Hän vinkkaa, että ystävä tai läheinen voi tarvittaessa lähteä kaveriksi, kun sureva tapaa seurakunnan työntekijän kanssa.

– Liian moni surun kokeva jää yksin. Ehkä on niin, että seurakuntaan ei ole helppo ottaa yhteyttä, ellei entuudestaan tunne yhtäkään työntekijää? On tärkeää, että seurakunnasta otettaisiin yhteyttä omaisiin ja kyseltäisiin kuulumisia ja jaksamista, Similä sanoo.

”Tää on Leena nyt sitä viimeistä hoitoa”

Jouni oli ollut sairaalassa saattohoidossa kolme viikkoa, kun Leenan puhelin soi: sairaanhoitaja ilmoitti, että on aika sanoa jäähyväiset.

Leena soitti kaikille lapsille, jotta he saivat sanoa hyvästit isälle. Sairaalapappi pyydettiin paikalle ja Jounin huoneessa pidettiin hartaus. Hoitajat asensivat kipulääke- ja unilääkepumppuja paikoilleen.

– Tää on Leena nyt sitä viimeistä hoitoa, Jouni sanoi. Leena nyökkäsi.

­– Seuraavana päivänä Jouni hengitti jo raskaasti. Painoin suuni lähelle hänen korvaansa ja kysyin, onko hyvä olla.

Jouni avasi hetkeksi silmänsä, nyökkäsi, pisti silmät uudelleen kiinni. Seuraavana yönä Leenasta tuli leski.

Keittiön pöydän ääressä tukena ja kuuntelijana

Koronatilanteen vuoksi – ja Jounin omasta toivomuksesta – hautajaiset olivat pienimuotoiset.  Paikalla olivat lapset perheineen. Ainoa perheen ulkopuolinen hautajaisissa oli Minna Similä.

– Suunnittelimme muistotilaisuuden pitämistä Martinniemessä, mutta turvavälien päässä toisistamme istuminen olisi tuntunut liian kolkolta. Päätimme muistella Jounia yhdessä myöhemmin.

Leena Liedes (kuvassa vasemmalla) kokee, että diakoniatyöntekijä Minna Similä on ollut hänelle tärkeä rinnallakulkija.

 

– Minna oli minun tukeni Jounin kuoleman jälkeen. Hän on auttanut niin monella tavalla, ja tiedän että hän on aina langan päässä jos tarvitsen, Leena kiittää.

– Meille on syntynyt ystävyyssuhde, jota arvostan valtavasti.

Minna alkoi käydä kotikäynneillä jo Jounin eläessä.

– Aika monta tuntia olemme istuneet keittiönpöytänne äärellä. Saatoin seurakunnan työntekijänä olla tukena ja kuuntelijana, Minna sanoo.

Kerran seurakuntatalon aamupuurotilaisuudessa Minna joutui aivan uudenlaisen tilanteen eteen: Jouni tuli pyytämään siunaustilaisuuteensa.

–  Olin ollut Jounille ja Leenalle rinnalla kulkijana, joten eihän tällaisesta kutsusta voinut kieltäytyä, sanoo Minna, joka siunaustilaisuudessa luki raamatuntekstin ja rukouksen, kun Jounin ja Leenan tytär Hanna toimitti siunauksen.

Kuolemasta puhuminen auttoi sopeutumaan

Kuolemaa kohti mentiin melkeinpä vuoden päivät ja lähestyvästä kuolemasta puhuttiin lähes päivittäin jo Jounin eläessä.

– Se auttoi minua sopeutumaan, Leena sanoo. Silti Leenasta tuntui tavattoman raskaalta.

– Oli vaikeaa, kun koronatilanteen vuoksi ei voinut mennä oikein minnekään. Yksin päivät olivat pitkiä ja illat vielä pidempiä. Vakuutin monena päivänä peilin edessä itselleni: kyllä sä Leena tästä päivästä selviät.

Jossakin vaiheessa kalenteri alkoi täyttyä: maanantaisin Leena lähti Kellon perhekerhoon kahvinkeittäjäksi ja kerhomummoksi, keskiviikkoisin hän on toiminut vapaaehtoisena kerhonvetäjänä seurakunnan juttukahvilassa Martinniemessä – samassa kerhossa, jossa Jounikin niin mielellään kävi.

Lisäksi Leena on ollut seurakunnan vapaaehtoisten leipojien ryhmässä, jumalanpalvelusryhmässä, valmistanut kastesukkia, neulonut lähetystyölle ja toiminut useammissa järjestöissäkin.

– Eniten pelkäsin, kuinka yksinäistä elämä olisi Jounin kuoleman jälkeen. Mutta en olekaan tuntenut itseäni hirvittävän yksinäiseksi, kiitos ystävien ja mukavan naapuruston. Myös jotkut entiset koulukaverit ja naapurit ovat ottaneet yhteyttä. Olen lisäksi lähentynyt Ruotsissa asuvan siskoni kanssa.

Moni halusi toivottaa Leenalle voimia puhelimitse.

– Sanojen löytäminen surevalle voi tuntua vaikealta, mutta välttämättä sanoja ei edes tarvita: voi myös pelkästään kuunnella menetyksen kokenutta. Ja joskus kosketus voi merkitä enemmän kuin tuhat sanaa, Minna tietää.

Pitääkö suru näyttää päällepäin?

Leena sanoo, että ei Jounin kuoleman jälkeen ollut murheen murtama, koska ehti tulla sinuiksi kuoleman kanssa jo Jounin eläessä.

– Välillä on ollut sellainen olo, että joidenkin ihmisten mielestä minun pitäisi olla jollakin tapaa surevamman näköinen. Kaikki eivät varmaan ymmärtäneet sitä, kuinka valmis Jouni oli lähtemään ja kuinka valmis minä olin luovuttamaan Jounin.

– Ikävä ja kaipaus eivät lopu koskaan, mutta suru muuttaa muotoaan, Leena ajattelee nyt vuosi puolison kuoleman jälkeen.

Surututkija Mari Pulkkinen on todennut, että surusta helposti puhutaan kriisinä, jossa on vaiheita ja kehityskaari.

Surusta puhutaan asiana, jonka yli surevan pitäisi päästä, vaikka läheisen menetys on kokemus, josta jää pysyvä jälki.

Termi surutyö on myös Minna Similän ja Leena Liedeksen mielestä huono. Ei surua voi suorittaa, ei suremiseen ole mitään ainoaa ja oikeaa tapaa.

– Aiemmin puhuttiin suruajasta ja surun vaiheista mutta ei onneksi enää; sureminen on niin yksilöllistä, Minna sanoo.

Jokainen käsittelee läheisen menetystä omalla tavallaan ja omaan tahtiinsa. Siksi perheenjäsenetkään eivät aina pysty olemaan toisilleen surussa tukena.

– Joskus ulkopuolinen kuuntelija tai ammattiauttaja voi olla tarpeen, Minna sanoo.

”Elämällä on vielä jotakin mukavaa annettavaa”

Leena Liedes sanoo miettineensä, odottavatko muut, että läheisensä menettäneestä suru näkyy päällepäin.

– Ehdin isoimmat itkuni itkeä jo Jounin eläessä, Leena sanoo.

Minna lisää, että itkun määrä ei tarvitse pitää surun mittarina.

– Usein läheisensä menettänyt kyselee, loppuuko suru koskaan tai mistä tietää, onko surrut tarpeeksi. Eihän näihin kysymyksiin ole oikeaa vastausta.

– Lukemassani sielunhoitajan oppaassa surua verrataan osuvasti virtaan: välillä ollaan suvantovaiheessa, välillä kuohuvassa koskessa, Minna sanoo.

Leenan sanoo, että kokee tällä hetkellä olonsa virkeäksi ja elämänsä hyväksi.

– Haluan katsoa eteenpäin ja ajatella, että elämällä on minulle vielä jotakin mukavaa annettavaa, sanoo tänä vuonna 70 täyttävä Leena Liedes.

Hän ilmoittautui viime syksynä alkaneeseen sururyhmään. Papin ja diakoniatyöntekijän johdolla ryhmä kokoontuu vielä tämän talven ja kevään aikana.

– Jounin sairastuttua lähdin mukaan seurakunnan omaishoitajaryhmään. Sain niistä kokoontumisista paljon. Toivottavasti nyt sururyhmässä pystyn itse antamaan vertaistukea vaikkapa jollekulle kovasti omaan suruunsa käpertyneelle, Leena miettii.

 

Rauhan Tervehdys haastatteli Jouni ja Leena Liedestä marraskuussa 2020. Pääset lukemaan jutun täältä:

Parantumattomasti sairaalle kuolema on läsnä jokaisessa päivässä

 

 

 

Lue lisää aiheesta:

Haukiputaan seurakunta Ihmiset ja elämä