”Tunnen kiitollisuutta kaikista edesmenneistä rakkaistani”

5.12.22

Tiina Jokinen elää luopumisten vuotta. Tänä vuonna hän on menettänyt sekä äitinsä että isänsä.


Teksti: Minna Kolistaja . Kuvat: Minna Kolistaja .

Tytär istui sairaalassa äitinsä vuoteen vierellä loppuun saakka. Yöllä, äidin kuoltua, Tiina Jokinen lähti ajamaan iäkkään isänsä luokse. Siinä ajaessaan hän tunsi yhtäkkisesti aivan kuin jokin puristaisi voimakkaasti koko vartaloa kasaan. Happi tuntui loppuvan.

Jokinen ohjasi auton tien reunaan, nousi ulos ja huusi. Huusi niin kovaa kuin ääntä lähti, kunnes ei enää jaksanut.

Syöpää sairastaneen äidin saattohoito oli ollut raskas ja erikoinen ajanjakso.

– Öisellä pysähdyksellä sain päästettyä ulos sisälläni tuntuneen mustan möykyn. Tilalle jäi tyhjyys, joka pikkuhiljaa alkoi täyttyä surulla ja muillakin tunteilla, Tiina Jokinen kuvailee.

Hänen äitinsä Arja oli sairastunut rintasyöpään jo kaksi kertaa aiemmin. Jo ennen kolmatta syöpädiagnoosia Tiina muistaa uumoilleensa, että kaikki ei ole kunnossa.

– Äiti vietti tavallisesti paljon aikaa lapsenlastensa kanssa, mutta viime vuoden kesällä hän ei jaksanut osallistua lasteni arkeen niin tiiviisti kuin yleensä. Siitä tiesin, että jotain on pahasti vialla.

– Äidin vauhti alkoi hiipua ja kunto heiketä. Joulukuussa hän oli jo tosi huonossa kunnossa. Tutkimustulokset olivat rankkaa luettavaa: syöpä oli levinnyt laajalle.

Loppiaisen jälkeen Arja muutti Tiinan perheen luo, koska ei enää pystynyt huolehtimaan itse esimerkiksi lääkkeiden ottamisesta eikä Tiinan isä olisi kyennyt hoitamaan puolisoaan yksin.

– Äiti tuli ikään kuin saattohoitoon meille, hän asui perheessämme lähes kaksi kuukautta. Erään terveyskeskuskäynnin yhteydessä äiti sitten romahti. Kun äitiä nostettiin ambulanssiin, hän vilkutti minulle. Silloin tiesin, että äiti ei enää palaa kotiin.

Elämän on jatkuttava

Tiinan äiti kuoli helmikuussa, mutta elämän oli jatkuttava.

–Työ, harrastukset, opiskelu ja perhe-elämä pitivät minua ja perhettäni arjessa kiinni. Samaan aikaan oli raastavaa seurata, kuinka raskasta äidin poismeno oli isälle. Hyvin herkkä ja tunteella elävä isäni tuntui jäävän jumiin voimakkaisiin tunteisiinsa. Suru menetyksestä oli niin kokonaisvaltaista.

Samalla Kari-isän oli surunsa keskellä opeteltava kokonaan uudenlainen arki, kun puoliso ei ollut huolehtimassa päivittäisistä arjen asioista.

– Onhan se äärettömän surullista, kun läheisen ihmisen elämä loppuu. Mutta samalla jäljelle jääneiden elämä jatkuu. Erilaisena, mutta jatkuu kumminkin.

Kukkalaiterahat syöpätutkimukseen

Tiina Jokinen muistaa, kuinka suunnitteli äitinsä hautajaisia isänsä kanssa.

– Ajattelimme, että kukkalaitteiden sijaan saattoväki voisi halutessaan muistaa äitiä tekemällä lahjoituksen rintasyöpätutkimukselle.  Muistan kun isä totesi, että ilman syöpätutkimusta hän ei olisi saanut pitää Arjaa näin pitkään. Ensimmäinen syöpä havaittiin juuri kun äiti täytti 60 vuotta. Äiti kuoli juuri 69 täytettyään.

Saattoväeltä pyydettiin lisäksi muistoja Arjasta.

– Saimme sähköpostiviestejä ja käsin kirjoitettuja kirjeitä. Ne tuntuivat vieläkin henkilökohtaisemmilta kuin adressit.

Heinäkuu toi mukanaan uuden suruviestin.

– Isä aina toivoi, että saisi lähteä niin sanotusti saappaat jalassa. Toive toteutui; isä tuupertui kotiin kesken iltapuhteitten.

Kari-isän viimeinen leposija on Haukiputaan hautausmaalla, jonne on haudattu myös hänen vanhempansa ja veljensä. Arja-äiti on haudattu Oulujoen hautausmaalle oman äitinsä ja isänsä viereen.

Sairaudesta ja kuolemasta suoraa ja siloittelematta

Molemmat vanhempansa tänä vuonna menettänyt Tiina Jokinen sanoo, että ei pelkää kuolemaa.

– Olen elämän varrella tullut sinuiksi kuoleman kanssa. Kuolema on asia, joka on hyväksyttävä. Samalla voin olla kiitollinen siitä ajasta, jonka isä ja äiti olivat tässä elämässä. Samoin tunnen kiitollisuutta kaikista edesmenneistä rakkaistani.

Vakavasta sairaudesta ja kuolemasta Tiina on koko ajan kertonut lapsilleen suoraa ja siloittelematta. Kun nuorimmainen oli 6-vuotias, tämä kysyi, miltä se mummun syöpä näyttää. Syöpälääkäriltä kysyttyään Tiina osasi antaa lapsentajuisen vastauksen.

– Isommat pojat, nyt 17 ja 14, uskoakseni prosessoivat asiaa omalla tasollaan jo silloin kun äiti vielä eli. He näkivät vierestä, kuinka aiemmin niin touhukas mummu ei jaksanut enää kuin nukkua, maata ja oksentaa. Pojat näkivät läheltä hänen hiipumisensa.

– Äidin asuessa meillä saatoin välillä saada puhelun: vanhin poika tiedusteli, miten pitikään toimia, kun mummu oksentaa. Ohjeistin laittamaan kumihanskat käteen, siivoamaan sen pois ja vielä desinfioimaan pinnat. Oli se pojillekin kova paikka. Ei heitä pakotettu noita asioita tekemään, mutta fiksuina he ymmärsivät, että roolit olivat vaihtuneet – nyt oli meidän vuoromme huolehtia mummusta.

Vanhemmat tukivat ja rohkaisivat

Tiina Jokisen välit vanhempiin olivat läheiset.

– Olen vanhempieni ainoa yhteinen lapsi. Isän edellisestä liitosta minulla on kaksi veljeä. Emme me äidin ja isän kanssa niinkään puhuneet syvällisiä, mutta jaoimme samanlaiset elämänarvot. Suhteemme perustui enemmän tekemiseen kuin puhumiseen.

– Äiti oli topakka ja avulias käytännön tekijä, joka ajatteli aina muiden parasta. Isä oli automies, joka teki uransa auton ratissa. Hän rakensi paljon kaikenlaista ja hänellä oli käsittämätön määrä nippelitietoa kaikesta mahdollisesta. Hänelle oli tärkeää suunnitella hyvin ja tehdä itse.

– Olen kiitollinen, että äidiltä ja isältä saamani opit säilyvät, vaikka he itse eivät enää ole täällä.

– Olen elänyt aina kovaa; olen mieluummin kokeillut kuin jättänyt kokeilematta. Koskaan äiti tai isä eivät moittineet tai jarrutelleet tekemisiäni tai valintojani. Heiltä sain rohkeuden kokeilla ja tehdä – myös virheitä.

Omat hautajaiset jo suunniteltuna

Sanotaan, että omien vanhempien kuolema muuttaa ihmistä. Tiina Jokinen naurahtaa, että hänestä on varmaan tullut vähän vastuullisempi aikuinen.

–Tietysti olen jo aiemminkin ajatellut lasteni tulevaisuutta, niin kuin vanhemmat tekevät.

– On ihan hyvä miettiä omaa lähtöä. Kirjallista hautaustahtoa en ole tehnyt, mutta olen jutellut näistä asioista ystävieni kanssa. He tietävät tahtoni: polttohautaus, tuhkan sirottelu mereen ja päälle kunnon bileet.

Oulujoen hautausmaalla Tiina seisahtuu tutun punagraniittisen hautakiven luo ja sytyttää kynttilän.

– Hautakivi on Matti-pappani suunnittelema. Hänelle oli tärkeää, että kivessä on tämä ikkunallinen tila, johon kynttilän voi asettaa palamaan. Ja sotaveteraanimerkki nimen päällä.

Tiina sanoo muistavansa edesmenneitä läheisiään etupäässä arjen askareitten lomassa.

– En ole mikään ahkera haudalla kävijä. Minulle muistelemisen paikalla ei ole niin merkitystä.  Mutta silloin kun hautausmaalle menen, sytytän aina kynttilän.

 Jouluperinteet menevät uusiksi

Syksyn edetessä Tiina Jokinen on havahtunut siihen, että nyt kun mummulaa ei ole, perheen jouluperinteet on luotava uudestaan.

– No, yksi asia varmaan säilyy ennallaan. Tänäkin jouluna yritän valmistaa juuri oikeanlaista kropsua. Samanlaista imellettyä perunalaatikkoa, jota oma Kerttu-mummini aikanaan teki. Luultavasti taas heikolla menestyksellä, Tiina naurahtaa.

 

On äärettömän surullista, kun läheisen ihmisen elämä loppuu. Mutta samalla jäljelle jääneiden elämä jatkuu. Erilaisena, mutta jatkuu kumminkin.

 

 

 

 

 

 

 

 

Lue lisää aiheesta:

Ihmiset ja elämä Yleinen