Tanssilla ja kristinuskolla on rikas, yhteinen historia

Vuoden 2022 adventtiaika on jäänyt monelle pysyvästi mieleen. Helsingissä, Paavalinkirkossa järjestetyssä jumalanpalveluksessa nähtiin aloitus- ja lopetusnumerona sambakulkue – ja kohu oli valmis. Palautetta tuli puolesta ja vastaan.

Kristinuskon ja tanssin yhteyttä tutkiva teologian tohtori Laura Hellsten ei pidä itse tanssin ja jumalanpalveluksen yhdistämistä ongelmana.

– Jos seurakunnassa on tanssivia ihmisiä, jotka haluavat ylistää jumalasuhdettaan tanssimalla, kehottaisin heitä kuuntelemaan johdatusta sekä itsestään että yhdessä yhteisön kanssa.

– Syvältä ihmisen sisältä nouseva tanssi on voimakas tapa rukoilla ja ilmaista itseään. Sen vuoksi on tärkeä kuunnella sekä johdatusta että liturgisesti taitavia henkilöitä: tällä tavalla saadaan luotua kokonaisuus, joka kunnioittaa tilan käyttöä ja osallistujien tarpeita.

Tanssin tuominen kirkkoon ei ole kuitenkaan täysin ristiriidatonta. Ongelmallista on se, jos kirkko lähtee mukaan markkinatalouden ajatuskehään, jossa usein omitaan toisten kulttuurien elementtejä tai halutaan houkutella ihmisiä paikalle jollakin eksoottisella tai ”uudistavalla” tapahtumalla.

– Kristinuskolla on oma kehollinen perinne ja vanha tanssin traditio. Toivon, että kirkko palaisi ennemmin omille juurilleen, kuin että se poimii muotiseikkoja yhteiskunnasta ja nimeää ne ”kristityiksi”.

Sambajumalanpalveluksesta syntynyt keskustelu nosti esiin myös maallisuuden termin.

Syvältä ihmisen sisältä nouseva tanssi on voimakas tapa rukoilla ja ilmaista itseään.

Hellsten on tutkimuksessaan perehtynyt kristinuskoon keskiajalla, jolloin käsitteet maallinen ja taivaallinen tulkittiin eri tavalla kuin nykyisin. Ne eivät olleet mustavalkoisia vastakkaisuuksia vaan polariteetteja, joiden välille syntyi dynamiikkaa.

– Vasta moderni ajattelu on tuonut esiin sen, että pyhä ja ei-pyhä olisivat äärivastakohtia, jotka eivät yhdy toisiinsa.

Tanssin monet muodot

Hellsten kertoo, että keskiajan (noin vuodet 900–1500) Euroopassa on ollut erikseen papiston johtamia tansseja, nunnien ja munkkien tekemiä tansseja sekä kansantansseja, jotka ovat olleet seurakuntalaisten toteuttamia.

Papiston johtamat tanssit ovat olleet eräänlaisia liturgisia leikkejä, pelejä tai liikkeitä, joita on tehty erikoisjumalanpalveluksissa esimerkiksi joulun tai pääsiäisen aikaan. Nunnien ja munkkien tanssit ilmensivät puolestaan henkilökohtaiseen rukouselämään liittyvää liikekieltä.

Kansantansseista löytyy runsaasti variaatioita.

– Osa on ollut selvästi yhteydessä kirkonmenoihin. Kirkossa olevan tapahtuman lopuksi ihmiset ovat tanssineet ulos kirkosta, ja tanssi on voinut jatkua pitkälle yöhön asti.

Seurakunta on myös voinut kokoontua jollekin pyhälle paikalle, jossa tanssi on ollut osa esimerkiksi pyhimyksen juhlapäivän viettoa ilman papiston läsnäoloa.

Hellsten listaa kansantansseihin kuuluviksi myös englantilaiset perinteet, joissa juhlintaan on yhdistetty oluen nauttiminen kievareissa.

– Nämä tapahtumat ovat olleet kansan omia. Pappi ei ole välttämättä ollut paikalla johtamassa juhlimista, Hellsten naurahtaa.

Kolonialismista syvä haava

Pohjoismaiden tanssillisista traditioista on Hellstenin mukaan olemassa vielä niukasti tutkittua tietoa.

Keskiajalta peräisin olevat jatkumot näkyvät vahvimmin Ruotsissa. Ahvenanmaalta kotoisin oleva Hellsten mainitsee esimerkkinä joulukauden lopettavan Nuutin päivän.

– Ahvenanmaalla Nuutin päivän perinteet muistuttavat paljon suomalaista virpomisperinnettä: lapset pukeutuvat erilaisiksi hahmoiksi ja kiertävät talosta taloon laulamassa lauluja, joilla joulu häädetään pois. Palkaksi he saavat makeisia.

Taloissa ei tanssita, mutta iltapäivällä on tapana kokoontua kaupungin virallisen joulukuusen äärelle, jonka ympärillä tanssitaan viimeisen kerran joulupiirileikkejä.

”Tanssillisen jumalanpalveluksen tekeminen vaatii paljon tietotaitoa ja kokeilua ennen kuin siitä tulee valmis messu.”

Hellsten kertoo, että tanssi hävisi länsimaisesta kristinuskosta kolonialismin aikaan.

Kehollista liikehdintää lähdettiin vahvasti rajoittamaan myös Euroopan sisällä, ja erityisesti tanssia kutsuttiin jonkinlaiseksi primitiiviseksi käyttäytymistavaksi.

– Kun muita kansakuntia ja heidän uskonnollisia tapojaan ja menojaan alistettiin, uusi ajattelutapa heijastui samanaikaisesti myös omiin kansalaisiin. Kansakuntien nousun kautta kehon liikkeisiin puuttuminen oli tärkeä poliittinen vallankäytön mekanismi.

Tästä kaikesta on Hellstenin mukaan seurauksena se, että nykyajan länsimaiset ihmiset eivät ole kovin kehollisia.

– Tämä on osa kolonialistista, syvää haavaa länsimaisessa kulttuuri- ja uskontokokemuksessa. Se sisältää sekä henkisiä että tunne- ja kehotason ongelmia.

– Jos haluamme ympärillemme hyvinvoivan uskonnollisen perinnön, on olennaista, että työstämme kyseisiä haavoja. On hyvä päästä takaisin siihen paikkaan, jossa keho, tunteet, henki ja mieli ovat jälleen yhtä.