Sururyhmä auttoi elämässä eteenpäin

Kun Jonna Luoma-ahon isä kuoli viime helmikuussa, Luoma-ahon aika kului ensin kuin sumussa. Kuolemaan liittyi paljon hoidettavia asioita ja niitä tytär hoiti urakalla.

– Pidin itseni kaikin tavoin kiireisenä. Järjestelin kotinikin kauttaaltaan, hän kertoo.

Kuukaudet toivat tullessaan muitakin elämänmuutoksia. Kun syksyllä edessä oli opinnäytetyön aloittaminen, Luoma-aho totesi, ettei jaksa enää. Hän haki apua Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiöstä ja etsi netistä tietoa sururyhmistä.

Karjasillan seurakunnan sururyhmä käynnistyi lokakuussa. Siitä tuli kokemus, jonka avulla Jonna Luoma-aho pääsi surun polulla ison askeleen eteenpäin.

Surua katsotaan eri kulmista

Oulun seurakuntien sururyhmät ovat suljettuja vertaistukiryhmiä, joissa läheisen kuolemaan liittyviä ajatuksia voi jakaa muiden osallistujien kanssa. Ryhmä kokoontuu 6–8 kertaa ja jokaisella kerralla käsitellään erilaisia suruun liittyviä asioita.

– Tapaamisten aikana käymme läpi esimerkiksi sitä, millaista suru on, kuinka sen kanssa selviää arjessa ja millaisia muistoja läheiseen liittyy, kertoo helmikuussa käynnistyvän sururyhmän vetäjä, pappi Sanna Nygård.

Koska kuolema herättää usein pohdinnan elämän tarkoituksesta, myös sitä käsitellään. Viimeisellä kerralla katsotaan jo tulevaisuuteen.

Viimeisellä kerralla katsotaan jo tulevaisuuteen.

Jonna Luoma-ahon mieleen jäi erityisesti kerta, jolloin osallistujat puhuivat muistoista. Jokainen toi paikalle läheisestään muistuttavan esineen.

– Minä toin valokuva-albumin, jossa oli kuvia myös isästä ja ystäväkirjan, jossa oli hänen allekirjoituksensa.

Samassa veneessä, vaikka eri tavalla

Sanna Nygårdin mukaan sururyhmä auttaa surevaa ainakin kahdella tavalla: se tarjoaa tilan käydä läpi suruun liittyviä asioita ja se tarjoaa vertaistukea.

– Tiedän omasta kokemuksesta, ettei surusta ole helppo puhua kaikkien kanssa. Saman kokeneelta ihmiseltä saa aivan erilaista tukea.

Jonna Luoma-aho sanoo sururyhmän auttaneen häntä käsittelemään myös isäsuhteeseen liittyneitä kipeitä asioita. Turvallisessa ympäristössä kielteisistäkin asioista saattoi puhua ilman pelkoa tuomitsemisesta.

Vaikka ryhmään osallistuneiden menetykset olivat erilaisia, Luoma-aho kokee surun yhdistäneen heitä.

– Huomasin, että me surevat käymme läpi samoja tunteita.

Suru ei ole läsnä koko ajan

Jonna Luoma-aho pitää sururyhmän yhtenä vahvuutena sitä, että keskustelu on ohjattua. Mukaan mahtui myös huumoria, mikä tuntui helpottavalta.

Enää itku ei ole niin herkässä kuin aikaisemmin.

Minusta tuntuu, etten enää jumita surussa.

– Minusta tuntuu, etten enää jumita surussa. Isä on jossain tuolla taustalla ja seurailee puuhiani, mutta ei ole ajatuksissa koko ajan.

Oulun seurakunnilla käynnistyy alkuvuodesta useita sururyhmiä. Tarjolla on ryhmät myös lapsensa menettäneille sekä itsemurhaan ja huumeisiin menehtyneiden läheisille.

Lisätietoa osoitteesta oulunseurakunnat.fi/sururyhmat