Kirja-arvio: Oulu maailman melskeissä

Käynnistäessään syksyllä 1997 Oulun kirkkohistoria -hankkeen ei Oulun seurakuntien yhteinen kirkkoneuvosto ehkä aavistanut, kuinka pitkällisiksi parhaat historiahankkeet voivat muodostua.

Kirkkohistorian ensimmäisen osan kirjoitti filosofian tohtori Ari-Pekka Palola uuden vuosituhannen alkuun mennessä, ja sen laajuus (285 sivua) pysyi suunnitelluissa puitteissa.

Kirkkohistorian toisen osan kirjoittajaksi Oulun seurakuntayhtymällä oli onni saada teologian tohtori Hannu Mustakallio, joka kirjoitustyön alkaessa kesällä 2000 oli Helsingin yliopiston dosenttina ja sai pian hoitaakseen Joensuun yliopiston kirkkohistorian professorin viran.

Oulun kirkkohistorian odotettu toinen osa on nyt joulun alla 2020 käsissä. Kyseessä on laaja, hieman yli 700-sivuinen tutkimus. Lukijan kannalta on onnistunut ratkaisu julkaista kirja kahtena osana.

Mustakallion teoksen laajuutta on kiitettävä, sillä kirja on poikkeuksellisen hyvä. Oulun vanhan kaupunki- ja maaseurakunnan vaiheet, mukaan lukien siitä syntyneiden itsenäisten seurakuntien perustaminen, nousevat tekstissä esiin riittävän yksityiskohtaisesti, uskottavasti sekä erittäin elämänmakuisina.

Kirja on kirjoitettu luistavalla tyylillä, ja vähänkin asiasta kiinnostunut unohtuu sen sivuja herkästi ahmimaan.

KIRJA ON KIRJOITETTU luistavalla tyylillä, ja vähänkin asiasta kiinnostunut unohtuu sen sivuja herkästi ahmimaan. Selkeän jäsentelyn, sisällysluettelojen ja erinomaisten nimi- ja paikannimihakemistojen ansiosta teos on toisaalta mitä mainioin käsikirja satunnaiselle selailijalle. Ensimmäisen nidoksen lopussa on hyödyllinen kronologinen luettelo Oulun ja Oulun seurakunnan tapahtumista 1818–1966.

Nautintoa lisää kirjan kertakaikkisen upea kuvitus. Tekijä on itse hankkinut paljon ennen näkemättömiä kuvia Oulun historiasta eri arkistoista ja yksityishenkilöiltä. Periaatteena on ollut, ettei yhdestäkään keskeisestä henkilöstä kuvaa jäisi puuttumaan.

Kirjoittaja on Joensuusta, mutta hän on vuosien mittaan hankkinut ainutlaatuisen asiantuntemuksen juuri tämän kaupungin historiasta.
Pidin hänen 2001 julkaisemaansa laajaa tutkimusta Palvelun poluilla Pohjois-Suomessa Oulun diakonissakodin alkuvuosikymmenistä parhaana ja syvällisimpänä tekstinä, mitä viime vuosituhannen alun Oulusta ylipäätään oli tuotettu.

Mustakallio on kirjoittanut Suomen kansallisbiografiaan useita oululaisia henkilöitä koskevia pienoiselämäkertoja. Lisäksi hän julkaisi 2009 Kuopion–Oulun hiippakunnan historian Pohjoinen hiippakunta. Siinä hän tuli perehtyneeksi jo merkittävään osaan niistä aiheista, joista hän myös uusimmassa teoksessaan kirjoittaa.

Tuore teos perustuu intensiiviseen lähdetutkimukseen ja laajaan lähdepohjaan. Lähdeviitteitä on paljon. Kyseessä on aidosti ongelmakeskeinen ja vertaileva tutkimus, siis paljon enemmän kuin pelkkä faktatietojen kokoelma.

Kyseessä on aidosti ongelmakeskeinen ja vertaileva tutkimus.

MUSTAKALLIO ON huolella ja syvällisesti perehtynyt kaikkiin asiaankuuluviin arkistoihin etenkin Oulussa ja Helsingissä, mukaan lukien kuva-arkistot.

Hän on systemaattisesti tutustunut myös vaikuttavaan määrään sanomalehti- ja aikakauslehtiaineistoa. Tämän lisäksi tutkimuksen tukena on ollut laaja muu painettu aineisto sekä erittäin kattava tutkimuskirjallisuus.

Vaikka kirjoittajan käytettävänä onkin ollut paljon jo tehtyä tutkimusta, hän on nojautunut aina olennaisilta kohdin alkuperäisiin arkistolähteisiin.

Tämän perustutkimuksen ansiosta on tullut mahdolliseksi myös korjata muutamia jo vakiintuneita väärinkäsityksiä. Esimerkkinä mainittakoon Oulujoen seurakunnan itsenäistymisen siirtäminen oikeaan paikkaansa, vuoteen 1908.

Tutkimus lähtee liikkeelle vuodesta 1870, jolloin uusi kirkkolaki edellytti koulutoimen itsenäistymistä kirkon alaisuudesta. Kirkon vastuu paikallisesta vaivais- eli köyhänhoidosta alkoi siirtyä yhteiskunnalle.

Toinen ja kolmas pääluku käsittelevät suurlakon jälkeisiä vuosia 1905–1939, jotka olivat nykyaikaisen seurakuntaelämän nousun ja kansankirkollisen rakennustyön aikaa. Tuona aikana Oulusta tuli tuomiokirkkoseurakunta, ja Oulujoen sekä Oulunsalon seurakunnat itsenäistyivät.

Neljännessä pääluvussa tarkastellaan seurakunnallisesta näkökulmasta toisen maailmansodan aikaa ja jälleenrakennuksen alkua vuosina 1939–1945.

Tuona aikana Oulusta tuli tuomiokirkkoseurakunta, ja Oulujoen sekä Oulunsalon seurakunnat itsenäistyivät.

MIKSI TÄMÄ KIRJA on itselleni tärkeä?

Kirjan kiinnostavimpia kokonaisuuksia ovat mielestäni ne vaiheet, joissa pastori Uno Wegelius vaikutti mukana: ”rukoushuonekristillisyyden” ja seurakunnallisen veljeyspiirin keskuudesta noussut sisälähetystoiminta yllättävine yhteiskunnallisine ulottuvuuksineen, suhtautuminen sosialismin haasteeseen, suurlakon (1905) aikainen kuohunta ja uskonnollisten toimijoiden osuus siinä.
Myös vuoden 1918 tapahtumien kuvaus osoittaa sen, että Mustakallion teos on paljon enemmän kuin pelkkää seurakuntahistoriaa.

Naisten yhteiskunnallinen tasa-arvoistuminen, samoin kuin yleinen sosiaalinen ja päätöksenteon demokratisoituminen kirkossa nousevat hienosti esille. Herätysliikkeitä käsitellään kiinnostavasti.

Sain runsaasti uutta tietoa kansallisesti merkittävistä oululaisista vaikuttajista, tuomiorovasti Waldemar Wallinista ja piispa J. A. Mannermaasta.

Seurakuntien yhteiskunnallisen roolin erittely vuoden 1918 jälkeisenä aikana oli vaikuttavaa luettavaa. Kuvaus viime sotien sekä jälleenrakennuksen ajasta on hieno. Mustakallion kirjan ansiona ovat myös virkistävät kuvaukset kirkkomusiikista ja siihen suhtautumisen muutoksista.

Toivon Oulun uuden kirkkohistorian löytävän tiensä kaikkien niiden käsiin, joita yleinen ja kulttuurihistoria kiehtovat.

Kirjoittaja on Oulun Historiaseuran puheenjohtaja, joka on julkaissut kaksi historiateosta Nuorten Ystävät -yhdistyksestä

Hannu Mustakallio: Seurakunta Pohjois-Suomen keskuksessa 1–2. Oulun kirkkohistoria 2 (1870–1945). Yhteensä 724 sivua.  Julkaisija Oulun evankelis-luterilainen seurakuntayhtymä. Kustantaja Väyläkirjat. Kirjaa voi tilata kustantajalta.