Kolumni: Kun lapsi nauroi

Jumalanpalvelus on päättynyt ja ensimmäinen kuoroesiintyminen on ohi. Lehterillä pienten kuorolaisten jännitys purkautuu rupatteluna ja naurunpyrskähdyksinä. Tuttu pariskunta ja seurakunnan työntekijä odottavat alhaalla. ”Mikä se tyttöä niin nauratti? Se on synti nauraa kirkossa. Häpeäisit!”

Kasvoja kuumotti ja kyyneleet nousivat silmiin. Kutistuin pientäkin pienemmäksi. Häpesin.

Kirkko on historiansa saatossa monin tavoin määritellyt, mikä on syntistä, mikä on sallittua ja mitä pitää hävetä. Ja mikä on sopivaa käyttäytymistä.

Kirkossa ei saa nauraa.

Nauru on ihmisyyttä, sillä vain ihmiset nauravat. Jo kolmen kuukauden ikäinen vauva nauraa. Nauru on sosiaalista ja se tarttuu. Hymy ja nauru ilmaisevat hyväksyntää ja positiivisuutta.

Tunsin lapsuuteni kirkon ilottomana ja ankeana. Elämän merkittävimpien tapahtumien näyttämö, kirkko, on sisältänyt paljon tukahdutettuja tunteita. Tunteita ei ole ollut sopivaa näyttää, ei häissä eikä juuri hautajaisissakaan, sillä myös julkinen itku oli hävettävää.

Kuitenkin juuri yhdessä itkeminen ja yhdessä nauraminen yhdistävät.

80-luvulla näin televisiossa uutispätkän baptistikirkon jumalanpalveluksesta Yhdysvalloissa: iloisia ilmeitä, taputusta ja laulua. Hämmennyin. Piti tarkistaa, ovatko baptistit edes oikeita kristittyjä. Olivathan he. Protestantteja.

Evankeliumi tarkoittaa sanamukaisesti hyvää sanomaa, ilouutista.

Rippikirkossani esiintyi joulun alla Mikko Alatalo. Harras ja koskettava tilaisuus. Populaarikulttuurin edustajan esiintyminen kirkossa ei olisi vielä muutamia vuosikymmeniä sitten ollut hyväksyttävää. Eivätkä perhekirkon kaltaiset tilaisuudet, missä myös lapset saavat näkyä ja kuulua.

Moni asia on muuttunut. Kirkkoon on tullut elämän ääniä, sallivuutta ja iloa.

Eikä kahdeksanvuotiaan lapsen nauru kirkossa ole enää ole syntiä.

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden maisteri ja vapaa toimittaja.