Kolumni: Hän odottaa sinua

Tähänkö me nyt molemmat kuoltiin! Aamulla sitten tulevat ja löytävät tästä kaksi jäätynyttä ruumista, huudahti ystäväni ja purskahti nauruun.

Oli myöhäinen marraskuinen pakkasilta kahdeksan vuotta sitten. Vaatetus oli vähäinen, koska tarkoitus oli vain piipahtaa sairaalan pihalla ja palata sitten osastolle. Ovi olikin loksahtanut lukkoon eikä ovisummeri toiminut. Siinä me sitten nauroimme, ystäväni ja minä.

Olin viivytellyt vierailua ehkä peläten avuttomuuttani ja neuvottomuuttani. Mitä sanoisin, kuinka lohduttaisin? Enää ei selvitettäisi mitä hoitovaihtoehtoja on tarjolla, odotettaisi uutta leikkausta tai toivottaisi parantavaa lääkitystä. Kaksi vuotta kestänyt taistelu oli päättymässä. Oli siirrytty kotihoidosta saattohoitoon.

Surun ja sairauden kohtaaminen ei ole helppoa. Usein taustalla on pelko läheisen menettämisestä, mutta myös ajatus oman elämän rajallisuudesta. Terveenä mietitään harvoin tällaisia asioita. Vaaditaan rohkeutta kohdata myös omat tunteet. Tuntuu helpommalta olla etäällä, jotta tilanne ei tuntuisi niin vaikealta. Monet ystävyyssuhteet – läheisetkin – voivat katketa juuri silloin, kun niitä eniten tarvittaisiin.

Kun on menettämässä läheisensä, on luonnollista surra. On luonnollista pelätä. On luonnollista itkeä. Mutta on hyvä myös nauraa. Tehdä yhdessä niitä samoja asioita kuin ennenkin. Mitä olinkaan pelännyt? Että ystäväni olisi muuttunut toisenlaiseksi ihmiseksi? Tai, että minun pitäisi muuttua?

Ei ole oikeaa tai väärää tapaa kohtaamiseen. Lämmin hyväksyvä rakkaus, huolenpito ja kuunteleminen. Se riittää ja sinä riität.

Odottaako joku sinua?

Kirjoittaja on vapaa toimittaja