Kolumni: Metsä kirkkoni olla saa

Luonto on meille suomalaisille tärkeä paikka. Sinne vetäydytään ja hakeudutaan. Siellä marjastetaan ja samoillaan. Kalastetaan ja pyöräillään. Tulistellaan ja nautitaan. Siellä ladataan arjessa tyhjentyneitä ”akkuja” ja vietetään tiiviisti vapaa-aikaa. Luontosuhteeseemme liittyy usein myös jokin hengellinen ulottuvuus.

”Metsässä sieluni lepää”, saattaa sanoa ihminen, joka ei enää kirkkorakennukseen astu muuten kuin häiden ja hautajaisten yhteydessä. Moni hakee täyteen pakatulle elämälleen uutta suuntaa ja merkitystä luontopolulta, tuntureiden rinteiltä tai meren saaristosta.

Harvinainen ei ole myöskään kokemus jostakin suuremmasta, ”siinä horisonttiin katsoessa koin olevani osa suurempaa kokonaisuutta”.

Olisiko niin että, tieteellisen maailmankuvan omaava ja joskus myös kirkon edustamaan uskonnollisuuteen kriittisesti suhtautuva ihminen ei olekaan niin vieraantunut hengellisyydestä kuin saattaisi olettaa.

Hengellisyys ja siihen liittyvät kokemukset ovat yksityisiä ja herkkiä, joku on joskus sanonut, että ne ovat kuin ”lapsuuden kammari”. Sinne ei voi vain saapastella sisään. Ehkä niin on myös luontosuhteemme kanssa. Siitä puhuttaessa on syytä osoittaa kunnioitusta. Metsä voi olla kirkko ja ihmisen sielu todella lepää hongiston huminassa.

Jännä kontrasti syntyy siitä, että kristinusko on oikeastaan aika urbaani uskonto. Kirkko ja alttari sijaitsee kylän ja kaupungin keskustassa ja kristinuskon leviäminen Euroopassa liittyy kaupunkikulttuuriin.

Toisaalta, kun mennään tarpeeksi kauas ajassa niin kristinuskossa on myös paljon sitä, mikä puhuu luonnosta. Raamatun teksteissä on erämaata, purojen kirkkautta ja eläinmaailman runsautta. Myös Raamatun ydinkertomukset kertovat siitä, kuinka Jumala on luonut koko maailman, kaikki eläimet ja kasvit ja siitä, kuinka Jumala on syntynyt maailmaan ja kuinka hän on läsnä luomassaan maailmassa.

Kirjoittaja on Oulun hiippakuntadekaani