Kolumni: Miksi haluat työskennellä kirkossa?

Pidin kesäkuun alussa rippikoulun retkipäivää nuorisotyönohjaajan kanssa. Päivän kaari oli Intiön siunauskappelista tuomiokirkkoon, hautajaistunnelmista häiden iloon.

Tein tänä vuonna avoimen kyselyn riparilaisille: Kysy mitä vaan maan ja taivaan väliltä. Yritämme vastata jotakin – ja rakentaa riparin näiden kysymysten ympärille.

Pari kysymystä nousi kärkeen. Ensimmäinen oli: ”Miksi haluatte työskennellä kirkossa?” Siis käsi sydämelle: Miksi haluan?

Luulen nykyään, ettei minusta olisi tullut pappia ilman vahvaa ”teologista sukurasitusta”, termi on lainattu Mika Waltarilta. Lähisuvussani on toistakymmentä pappia. Osa varhaisimmista muistoistani on hämmentyneitä kirkkokokemuksia. Eivät kovin positiivisia.

Uskonnon kieli on kuitenkin jättänyt minuun jälkensä.

Uskonnon kieli on kuitenkin jättänyt minuun jälkensä ja tulkitsen omaa elämänkokemustani sen käsitteillä. Löydän niiden avulla aika usein myös yhteyden muihin ihmisiin.

Toisaalta kirkon työ myös (rehellisesti!) etäännyttää ihmisistä. Pantapaidassa kaupungilla kulkeva pappi tuntee toisinaan olevansa sirkuseläin. Tai vaikka olisikin urheiluvaatteissa lenkkipolulla, niin joku toteaa, että jaa seurakuntakin on lähtenyt juoksemaan. Tulisikohan samanlaisia kommentteja Tinderissä?

Tulisikohan samanlaisia kommentteja Tinderissä?

Parhaimmillani kuitenkin koen, että kirkon työssä toteutuu Paavalin iskulause: Vapauteen Kristus meidät vapautti.

Minun ei tarvitse myydä mitään (kokeiltu). Minun ei tarvitse palvella korporaatiota (myös testattu). Minun ei tarvitse uhrata elämääni jollekin sisäpiirin tutkimuskysymykselle (nähty vierestä).

Kirkon työ on parhaimmillaan kokonaisvaltaista, henkeä ja ruumista koskettavaa. Nykykirkko sallii myös (uskokaa tai älkää) erilaisuutta enemmän kuin keskiverto poliittinen liike.

Ja se toinen kysymys: ”Mielipide elämästä?”

Kirjoittaja on Karjasillan seurakunnan kappalainen käsi sydämellä