Kolumni: Pakoon pahaa maailmaa

Jokainen meistä tuntee joskus halun paeta. Tekee mieli vajota maan alle, muttei pääse sohvatyynyä syvemmälle. Pakenemisen syyt ovat moninaisia – yksi pakenee uutisvirtaa, toista ahdistaa kiire, kolmannella on muuten vain maailma raskas kantaa.

Tässä tilanteessa on houkuttelevaa kääntää katse pois ja etsiä rauhaa muualta – hiljaisuudesta, luonnosta, musiikista. Monet pakenevat älypuhelimen uumeniin. Mutta voisiko kirkko olla tällainen pakopaikka?

Kirkko ei vain tarjoa hengellistä kotia tai turvapaikkaa kaaoksen keskellä, vaan myös muistuttaa siitä, että pahan keskellä on toivoa. Ajattelitpa kirkon ihmisistä mitä tahansa, on kaikkien niiden yläpuolella jotakin paljon suurempaa.

Kirkko on olemassa niitä varten, jotka etsivät vastauksia kysymyksiin. Ei sellaista asiaa olekaan, jota ei voisi Jumalan kasvojen edessä ajatella. Siinä on lupa näyttää keskeneräisyytensä, epävarmuutensa, pienuutensa, surunsa.

Viestijänä olen ajatellut, että minun tehtäväni ei ole vain kertoa siitä, mitä kirkossa tapahtuu, vaan ennen kaikkea siitä, miksi se on olemassa: siksi, että kukaan ei jäisi yksin pelkojensa ja kysymystensä kanssa.

Että olisi paikka, jossa voi pysähtyä, löytää sanoja omalle kokemukselleen ja kuulla viestin, joka on ollut sama sukupolvesta toiseen: ”Älä pelkää.”

Kirkko ei ole täydellisten paikka, vaan kaikkien niiden, jotka etsivät hetken hengähdystaukoa tai jotain itseään suurempaa. Ei tarvitse tietää oikeita sanoja tai uskoa varauksetta – riittää, että tulee. Pysähtyy. Hengittää.

Kirkossa ei kysytä jäsenkirjaa eikä sitä, miksi tulit. Siellä on tilaa levottomuudelle. Kysymyksille ja vastauksille. Voit istua hiljaa, sytyttää kynttilän, laulaa mukana tai vain kuunnella. Ehkä juuri siinä hetkessä, kaiken keskellä, huomaa, ettei olekaan yksin.

Kirjoittaja on Oulun seurakuntien viestintäjohtaja