Kolumni: Tuntoja Aurinkorannikolta

Vietimme tyttäreni kanssa vuoden vilpoisimman kuukauden joululomalla Suomessa, jossa puolet perheestämme vielä asuu.

Kovasti odotettu joulu oli kuitenkin surun täyttämä, kun rakas isäni nukkui yllättäen pois. Tällaisina hetkinä usko tuo lohtua. Tieto siitä, että tapaamme vielä ja jälleennäkeminen tulee olemaan täynnä iloa ja riemua.

Saan olla isälleni paljosta kiitollinen enkä vähiten siksi, että uskon siemen kylvettiin minuun jo lapsuudessa, vaikkei uskoa koskaan millään lailla tuputettu.

Aikuisuuden alkumetreiltä mieleeni on jäänyt eräs kohtaaminen, jossa kysyin ihmiseltä johon olin juuri tutustunut, uskooko hän Jumalaan. Hetken harkittuaan hän vastasi, että ei, mutta hän iloitsee puolestani jos minä uskon.

Tämä henkilö ei ollut lähtöisin uskovasta kodista. Hän koki että vaikka hän olisi halunnut uskoa, ei olisi siihen kyennyt.

Se onkin varmasti vaikeaa, muttei mahdotonta – kyllähän ateistejakin kääntyy kristinuskoon. Iloitsen kuitenkin siitä, että myös omille lapsilleni on uskon siemen istutettu, vaikka toki he itse tekevät aikanaan omat päätöksensä vakaumuksensa suhteen.

Täällä Aurinkorannikolla on aktiivista hengellistä toimintaa, sekä Aurinkorannikon seurakunnan että Skandinaviska Turistkyrkanin toimesta. Tuntuu hyvältä löytää samanhenkisiä ihmisiä, missä ikinä matkustaakin.

Koronasta johtuen on rajoituksia ja seurakunnissa ei ole niin paljon toimintaa kuin tavallisesti. Olen onneksi saanut käydä töissä ja tyttäreni koulussa.

Muihin kaupunkeihin ei saa kulkea, mutta meille Fuengirolassa vasta muutaman kuukauden asuneille täällä on niin paljon nähtävää, että emme ole ehtineet tylsistyä. Eikä tuo olisi vaarallista, vaikka välillä niin kävisikin.

Eräs ystäväni oivalsi hienosti, miten etuoikeutettuja valtaosa meistä suomalaisista on ja mitä voisimme oppia koronasta. Joillekin ihmisille se, ettei voi käydä kulttuuririennoissa, shoppailemassa, matkustella, mennä töihin, käydä ystävien luona, kuntosalilla tai muissakaan harrastuksissa, on normaalia elämää, taloudellisista tai muista syistä johtuen.

Toivon sydämestäni, että tämä meille kaikille haastava ajanjakso kasvattaisi yhteiskuntavastuuta ja muistaisimme loppuelämämme olla kiitollisia niistä asioista mitkä nyt eivät ole mahdollisia.

Kirjoittaja on oululainen kauppatieteiden maisteri, joka työskentelee hyväntekeväisyysorganisaatiolle Espanjan Aurinkorannikolla