Pääkirjoitus: Kirkonmenot kannattaa viedä pellolle

Aloitetaan tositarinalla, joka on tapahtunut minulle.

Jossain päin Suomea, matkalla sukulaisperheiden yhteiseen joulunviettoon yksi matkaajista ilmoittaa haluavansa perillä jumalanpalvelukseen.

Omiin korviini tämä on yllättävä, mutta ilahduttava kommentti. Lupaudun heti kaveriksi, jos sellaista halutaan.

Kuulemma seura kelpaa, koska kirkonmenot eivät ole hänelle edes jokavuotinen tapahtuma.

Kirkkoon kaipaavan tavoitteena oli päästä hetkeksi irti pikkulapsiarjesta ja työpuheluista. Vaikka pyhät ovat käsillä, yrittäjän puhelin on auki myös lomilla.

Parhaimmillaan jumalanpalvelus voi olla hengähdystauko, joka tarjoaa hetken kuunnella sisintään – tai vaikka harhailla miettimään kauppalistaa tai remonttia.

Mietin, kuinka hienoa oli, että tämä arjen väsyttämä halusi mennä rauhoittumaan nimenomaan kirkkoon.

Moni hakee rauhaa luonnosta. Tutun toteamuksen mukaan metsä on suomalaisen kirkko. Viime vuosina seurakunnissa on järjestetty yhä ahkerammin jumalanpalveluksia ja lyhyempiä hartaushetkiä ulkona.

Ja mikä parasta – ympäri vuoden.

Trendi ei ole vain suomalainen. Toukokuussa Oulussa kokoontuneiden pohjoismaisten pappien mukaan myös Ruotsissa ja Norjassa on huomattu sama asia.

Kun kirkonmenot vie ulos – pellolle tai vaikka ladun varteen, ne kokoavat aina myös heitä, jotka eivät kirkossa juurikaan käy.

Yhteinen havainto oli sekin, että ilmoitukseen on hyvä laittaa tapahtuman suunniteltu kesto. Kun tulija tietää, milloin pääsee taas jatkamaan arkeaan, se alentaa kynnystä osallistua.

Kirjoittaja on Rauhan Tervehdyksen päätoimittaja