Pääkirjoitus: Kun hätä on suuri, kuka auttaa?

Kirkon yksi työmuoto on diakoniatyö. Kirkkojärjestyksen mukaan ”seurakunnan ja sen jäsenten tulee harjoittaa diakoniaa, jonka tarkoituksena on kristilliseen rakkauteen perustuva avun antaminen erityisesti niille, joiden hätä on suurin ja joita ei muulla tavoin auteta”. Tätä arvokasta työtä seurakunnat tekevät kaiken aikaa. Tarvetta työlle on kasvavassa määrin.

Aina voidaan perustellusti kysyä, onko tehty riittävästi. Erityisen huolestuttavaa on, että köyhissä kotitalouksissa asuvien lasten määrä on kasvanut 1990-luvun puolivälistä alkaen. Lisäksi koronapandemia on vaikeuttanut monien lapsiperheiden elämää entisestään.

Useat viestit yhteiskunnassa kertovat lasten ja nuorten kasvavasta pahoinvoinnista. Usein kyse on kasaantuneesta huono-osaisuudesta. On siis hyvä muistaa, että seurakunnan ja sen jäsenten tulee harjoittaa diakoniaa ja kristilliseen rakkauteen perustuvaa avun antamista. ”Köyhiä tulee maassanne olemaan aina. Siksi minä käsken teitä osoittamaan anteliaisuutta osattomille ja varattomille maanmiehillenne.” (5. Moos 15:11)

Monien kuntien ja seurakuntien taloustilanne on tiukentunut. Etusijalla on lakisääteisten palveluiden järjestäminen. Muusta tingitään.

Seurakunnat ovat saaneet hoitaakseen monia aikaisemmin kuntien vastuulla olleita tehtäviä. Iltapäivä- ja perhekerhot, kokkikerhot, ruoka-apu ja talousneuvonta ovat esimerkkejä näistä. Tällainen kehitys avaa myös mahdollisuuksia. Vaikka ajallinen hyvinvointi on tärkeää, niin ”ihminen ei elä ainoastaan leivästä”.

Viime sunnuntain evankeliumissa Jeesus sanoo: Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti. Nälkäisille ja janoisille tulee tarjota vieläkin ”terveellistä sanan rieskaa”. Tätä tilaisuutta ei saa lyödä laimin.

Kirjoittaja on Oulun seurakuntien yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtaja