Pääkirjoitus: Topparoikkadiakoniaa

Diakonian 150-vuotisjuhlavuotena muistan Topparoikkaa. Topparoikkaan kuuluivat Maija, Vappu, Hanna ja Jenni. Heillä oli selvä toimintastrategia. Ennakkoon ilmoittamatta ja kenenkään käskemättä tuo neljän mummon topparoikka ilmestyi itse valitsemaansa kotiin.

Heillä oli mukanaan villalankaa, toppaneulat eli parsinneulat ja sukkapuikot. Näillä välineillä aseistautuneina nuo ihanat mummot avasivat kotien ovet ja astuivat sisään. He itse heiluttivat tapahtuman tahtipuikkoja.

Kun päällimmäiset kuulumiset oli vaihdettu, kaivoivat mummot työvälineet laukuistaan ja kyselivät, olisiko perheessä parsittavia villavaatteita. Erityisesti lapsiperheissä niitä löytyi kasapäin. Samalla kun reikiintyneet villa-asusteet parsittiin ja uusia neulottiin, käytiin keskustelua talon väen kanssa. Välillä juotiin kuppi kahvia.

Näillä ihmisillä oli käsittämätön taito tuoda koteihin tuulahdus tyytyväisyyttä, elämänkokemusta, myönteisyyttä ja ylösnostavaa ymmärrystä. He osasivat kuunnella ja keskustella. Heillä oli sielunhoidollinen työote. Nyt ymmärrän, että he tekivät arjen diakoniaa! He, joiden ajateltiin olevan diakonian kohde, olivatkin sen toteuttajia.

1.9.1872 vihittiin Suomen ensimmäiseksi diakonissaksi Mathilda Hoffman. Siitä saakka kirkossamme on tehty järjestelmällisesti diakoniatyötä. Juhlavuoden aikana onkin seurakunnilla oiva tilaisuus tehdä diakoniatyötä näkyväksi ja meillä seurakuntalaisilla on hyvä mahdollisuus havaita, miten arvokasta työtä seurakunnat tekevät.

Tämän ”virallisen” diakoniatyön rinnalla tarvitaan vieläkin Topparoikkia tekemään arjen diakoniaa. Siinä on työsarkaa meille kaikille. ”Sydämin suin ja kätten töin, avuksi kiiruhtakaamme!”

Kirjoittaja on Oulun yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtaja