Pääkirjoitus: Maallistumisen armollisuus

Maallistumispuhe on huolta siitä, että ihmiset kadottavat uskonsa Jumalaan ja vieraantuvat hänestä. Maallistumista voi lähestyä myös toisesta tulokulmasta, kun peilaa sitä kristillisen uskon juuriin ja erityislaatuun.

Professori Ilkka Huhta totesi muutama vuosi sitten, että maallistuminen alkoi jouluyönä. Tällainen näkökulma yllättää.

Maallistumisen armollisuus on siinä, että se vapauttaa ihmisen uskonnollisesta suorittamisesta. Jumalaa lepyttelevä uskonnon harjoittaminen on turhaa. Kristus riittää. Hän on täynnä armoa ja totuutta.

Ihmisen kutsumus on tehdä sitä, mikä edistää kanssaihmisten ja luonnon hyvinvointia.

Jeesus on tosi Jumala ja tosi ihminen. Jeesuksen kotikaupungin asukkaat hylkäsivät hänet, koska he loukkaantuivat hänen ihmisyyteensä. Hän näytti tavalliselta.

Jeesuksen ihmisyys loukkaa edelleen.

Jeesuksen ihmisyys loukkaa edelleen. Pian lähestyvän jouluajan kiiltokuvakortit torjuvat ja kieltävät vauvan syntymän karut puitteet.
Mutta meillä on aarre saviastioissa. Tämä apostoli Paavalin toteamus kuvaa tavallisuuden arvoa. Sen voi tulkita myös kuvaksi maallistumisen armollisuudesta.

Paavalin kielikuva tulee todeksi Jumalan tulemisessa lihaksi Jeesuksessa sekä armon välineissä, palasessa leipää, tilkkasessa viiniä, kastemaljan kraanavedessä ja ihmisten kirjoittamassa Raamatussa.

Kirkkomme piispojen julkilausumassa vuodelta 1972 todetaan terävästi: ”Kysymys Raamatun erehtymättömyydestä tai siinä tavatuista erehdyksistä ja virheellisistä tiedoista on väärin asetettu. Raamattu on tosi kaikissa kirjoissaan, koska se sellaisenaan, kaikessa inhimillisyydessään, ilmoittaa Jumalan pelastustahdon ja on Pyhän Hengen työväline.”

Ajatus maallistumisen armollisuudesta lienee luterilaisen itseymmärryksen ytimessä.

Kirjoittaja on Karjasillan seurakunnan kirkkoherra