Puheenvuoro: Jumalan kuva sateenkaaren väreissä

Mediassa on uutisoitu viime viikkoina entisen sisäministerin Päivi Räsäsen oikeudenkäynnistä. Räsästä syytetään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Räsänen on kirjoittanut homoseksuaaleista useissa medioissa vuosien saatossa.

Räsänen on myös kirjoittanut pamflettimaisessa opetusvihkossaan Mieheksi ja naiseksi Hän heidät loi – Homosuhteet haastavat kristillisen ihmiskäsityksen, että homoseksuaalisuus on ”psykoseksuaalisen kehityksen häiriö”.

Räsänen saapui oikeuskäsittelyyn Raamattu mukanaan. Raamatun ollessa osallisena mediatapahtumassa Instagram-sovelluksessa pinnalle nousi #minunraamattuni -tunnus, joka sai kristillisen yhteisön kommentoimaan omaa suhtautumistaan Raamattuun, uskontoon ja seksuaali- ja sukupuolikysymyksiin.

Minun Raamattuni on farkkukantinen. Olen saanut sen omalta kotiseurakunnaltani Kiimingissä.

Minun Raamattuni on farkkukantinen. Olen saanut sen omalta kotiseurakunnaltani Kiimingissä, ensimmäisellä riparilla jossa olin isosena. Siitä puhuttiin isosten keskuudessa HC-isosraamattuna, ja olimme kavereiden kanssa innoissamme, kun saimme sen käsiimme. Nyt olimme saavuttaneet luottamuksen!

En ole lukenut Raamattua kannesta kanteen, oikeastaan en ole edes kauheasti selaillut, mutta olen omaksunut sen sisällön jotenkuten, avainsanoina: usko, toivo ja rakkaus sekä kultaisen säännön: Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.

Sen mukaan on hankalaa elää, enkä varmasti ole itsekään aina noudattanut sääntöä. Se on kuitenkin tärkeä muistutus elämän aallokossa ja se toimii hyvänä moraalipohjana.

Minulta on usein tivattu vuosien aikana, miksi ja miten olen mukana seurakunnan toiminnassa, ja miten siellä on suhtauduttu seksuaaliseen suuntautumiseeni. En ole koskaan ollut urheilullinen, enkä tarpeeksi taiteellinen, joten harrastuksia ei ole ollut paljoakaan. Isosena olen löytänyt oman paikkani ja taidot ihmisten parissa.

Olen ollut mukana seurakunnan toiminnassa, koska siellä on ollut tuki ja turva.

Olen ollut mukana seurakunnan toiminnassa, koska siellä on ollut tuki ja turva, sellaista mitä ei ole välttämättä ollut muualla elämässä. Siellä on ollut uusia ja vanhoja ystäviä, jotka ovat ymmärtäneet, ja aikuisia, jotka ovat tukeneet heikkoa itsetuntoa.

Isostoiminnassa olen saanut kasvaa, mokata, kehittyä, oivaltaa, itkeä ja ennen kaikkea nauraa. Olen oppinut kohtaamaan erilaisia ihmisiä, keskustelemaan, myöntämään omia virheitäni, antamaan suoraa palautetta sekä sopimaan erimielisyyksiä. Olen saanut olla minä, ilman ehtoja.

Kun edelleen kokoonnumme yhteisiin hetkiin seurakunnassamme, meiltä ei tivata uskomme mittaria tai miten toteutamme kristityn elämää, vaan meidät otetaan vastaan sellaisina kuin olemme.

Isostelun myötä myös biologian ylittävä perheeni on kasvanut ja minulla on oman äidin lisäksi kaksi varaäitiä, joihin voin aina tukeutua ja jotka riemuitsevat hyvistä asioista. Yksi nuorisotyönohjaaja, joka on nähnyt kasvukipuni lähes kymmenen vuoden ajalta. Sitten eräästä papista tuli ensin ystävä, sitten vanhemmankaltainen ja hänen myötä elämään tupsahtikin yksi kummilapsi lisää.

Olen kokenut syvää rauhaa ja pysähtymistä kirkonpenkeissä, kun olo on ollut lähinnä hetkestä toiseen selviytymistä.

Olen voinut tukeutua isosystäviin ja aikuisiin sydänsuruissa ja muissa ongelmissa. Olen aina saanut paikan minulle vieraan leirin ruokapöydässä. Olen kokenut syvää rauhaa ja pysähtymistä kirkonpenkeissä, kun olo on ollut lähinnä hetkestä toiseen selviytymistä. Oulun tuomikirkon Pride-messuissa ja -jumalanpalveluksessa olen ollut palasina silkasta ilosta ajatellen, että asiat voisivat olla kaikkialla näin.

Kun tulin kaapista, oltiin seurakunnassa lähinnä kiinnostuneita ja innostuneita asiasta. Sen jälkeen elo on ollut tavallista, kulloisetkin kumppanini ovat olleet myös tervetulleita. Asiasta ei ole koskaan tehty numeroa.

Minun kirkkoni, seurakuntani, Raamattuni ja Jumalani ovat ymmärtäväisiä, hyväksyviä ja rakastavia. Eivät sellaisia, jotka tuomitsevat viimeisillä hetkillä, ajavat Helvettiin ”vääristä” teoista tai määräilevät elämään tahtonsa mukaan.

Minun kirkkoni, seurakuntani, Raamattuni ja Jumalani ovat ymmärtäväisiä, hyväksyviä ja rakastavia.

Minun Jumalani näkee kaikissa meissä hyvää ja haluaa että olemme elämässä onnellisia. Minun ei tarvitse valita, elänkö elämääni rehellisesti itsenäni, vai valitsenko seurakuntani ja rakkaat ihmiset siellä. Vaikka omista aktiivi-isosvuosistani on jo aikaa, niin palaan silti mielessäni niihin aikoihin ja sovellan siellä oppimiani asioita nykyhetkeen.

Kaikki kokemani ja saamani rakkaus elämässä virtaa lävitseni aina niihin ihmisiin joita kohtaan. Siten me kaikki olemme kytkettyinä toisiimme, ja siitä meidät muistetaan, kunhan aikamme täällä loppuu. Ei siitä, mitä sukupuolta rakkautemme kohteet ovat olleet.

MINNA LAAMANEN
Kirjoittaja on maailmaa sydämellään tutkiva journalistiopiskelja