Eino Anttila on liikkeellä pysyttelevä veteraani

Oululainen Eino Anttila on siitä harvinainen jatkosodan kokenut veteraani, että hän lähtee liikkeelle kotoaan Haapalehdosta usein paitsi jalkaisin, myös omalla Volvollaan.

Ajokortin hän uusi viimeksi muutama viikko sitten.

– Ikäähän minulla ei ole vielä paljoa, tammikuussa tulee vasta 95 vuotta täyteen, Anttila naurahtaa ja esittelee tuoretta ajokorttiaan.

Vielä 90 vuotta täytettyään saattoi kävellä 12 kilometrin matkan lasten luo Jääliin ja takaisin.

– Sen jälkeen olen kyllä tyytynyt lyhyempiin lenkkeihin.

Suomen maantiet ovat Anttilalle tuttuja laajemminkin, sillä hän työskenteli aikanaan rekkakuskina ja tukkiauton ajajana. Suojelus on ollut matkassa paitsi rintamalla, myös töissä ajettujen tuhansien kilometrien aikana.

– Kortin ajoin 1943 enkä ole ollut yhdessäkään kolarissa, vaikka olen joutunut ajelemaan sorateilläkin ilman talvirenkaita.

Armeijaan Eino Anttila meni alkuvuodesta 1944.

– Ehdin käydä vain kaksi luokkaa keskikoulua, mutta suoritin sen loppuun Helsingissä sodan jälkeen.

Sodasta Anttila ehti saada esimakua jo ennen rintamalle lähtöä. Hän oli kävelemässä Pokkitörmällä, kun viholliskone lensi matalalla Tuiran puolelta.

– Näytin koneelle pitkää nenää sen mennessä ohi, mutta sieltäpä ammuttiinkin kohti koneen takaosassa olevalla aseella.

Jäljet näkyvät vieläkin lyseon seinässä.

Sanaristikot ja kävelyt pitävät pään kunnossa

Eino Anttila kehaisee kuntonsa olevan hyvä. Siitä kiitos kuuluu hänen mukaansa Yläkertaan.

– Yläkerran kanssa kannattaa pysyä väleissä. Itse olen saanut paljon siunausta elämääni.

Toki ikämies tietää, mikä auttaa pitämään mielen ja kropan vetreänä.

– En polta, kävelen paljon ja ratkon sanaristikoita. Tykkään erityisesti niistä, joissa pitää etsiä sanoja kirjainten keskeltä. Aivoja pitää käyttää koko ajan, muuten ne massoittuvat.

Vaimo Maikki on kotoisin Karjalan puolelta, rajan taakse jääneestä Raudusta.

– Hänkin on jo 92-vuotias, mutta hyvin me olemme pärjänneet kotona.

Siivooja käy kerran kuukaudessa. Korona-aikanakin kauppareissut on tehty pääosin itse.

– Minä käyn maski päässä lähikaupassa, matkaa on vain muutama sata metriä.

Lapsia Anttiloille siunaantui kuusi, viisi tyttöä ja yksi poika. Kaksi tyttäristä asuu Ruotsissa. Lastenlastenlapsiakin on useita.

– Kesäisin nuoret ajavat sieltä tänne Suomeen käymään. Viime kesä oli kyllä poikkeus.

Saattaapa pitkäikäisyyttä olla vähän suvussakin. Siitä antaa vinkkiä jo edesmenneen serkun tekemä sukuselvitys, joka ulottuu aina 1700-luvulle saakka Vihantiin.

Siellä Anttilalla on myös mökki, jota he sanovat piparkakkumökiksi koristeellisten ikkunanpielien takia. Maata on toistakymmentä hehtaaria.

– Kasvimaata ei kyllä enää hoideta, istutaan vaan ja pidetään vapaata.

Erilainen itsenäisyyspäivä kuin aiemmin

Eino Anttila toteaa, että itsenäisyys on arvokas asia. Sen säilymisen puolesta on saanut tehdä työtä.

– En minä olisi halunnut tapella, mutta olisiko se ollut parempi, että on toinen isäntänä meillä, ei varmasti.

– Pitää vaan toivoa, ettei kenenkään tarvitsisi lähteä enää niihin hommiin, ei sotimisessa ole järkeä. Olin onnekas, kun ei tarvinnut ketään tappaa, vaikka asetta kannoinkin.

Itsenäisyyspäivää Eino Anttila on yleensä viettänyt veteraaniyhdistysten juhlissa tai perheen parissa.

– Niin, tänä vuonnahan ei ole niitä perinteisiä Linnan kutsujakaan katsottavana. Mutta eiköhän siellä jonkinlaista juhlaohjelmaa tule.

Rintaman sähköttäjästä tuli innokas radioamatööri

Rintamalla Eino Anttila toimi sähköttäjänä eli radistina.

Morsetuksesta tuli melkeinpä toinen äidinkieli. Rauhan tultua kului kuitenkin vuosikausia ennen kuin hän palasi sen pariin.

– Tapasin vanhan koulukaverini, joka oli myös toiminut sodassa radistina ja siitä se innostus taas lähti. Menin kauppaan ja ostin lyhytaaltoradion.

Morseaakkoset eivät olleet kadonneet päästä minnekään, vain nopeus oli kärsinyt. Viikossa se kuitenkin palautui.

Nykyisin Anttila pitää melkein joka päivä yhteyttä jonnekin päin maailmaa.

– Puheita en englanniksi pidä, mutta sähkötys on kansainvälinen kieli, sen avulla voin puhua kenen kanssa vain, vaikka Kiinaan, Chileen tai Etelä-Afrikkaan.

Uskontoja tai politiikkaa radioamatöörien keskusteluissa ei käsitellä. Niistä tulisi helposti riitaa.

Ensimmäisen radionsa Eino Anttila rakensi 1959. Ammatikseen autoilu jäi, kun hän kävi radiomekaanikon koulutuksen, ensin Saksassa ja sitten Suomessa.

– Tuohon aikaan televisiot alkoivat yleistyä. Opeteltiin kasaamaan ja korjaamaan niitä.

Huoltopäällikkönä osuusliikkeellä Anttila toimi toistakymmentä vuotta. Kun toiminta ajettiin alas, hän pisti pystyyn oman korjaamon.

Innokkaan radioamatöörin pihamaalla kohoaa 18-metrinen masto. Sinne talon isäntä kiipesi viimeksi muutama vuosi sitten ”vähän paikkoja kiristelemään”.

– Siitä on kuvakin. Piti ottaa todisteeksi, Anttila naurahtaa.

Poikakin on jonkin verran radiojuttuja harrastanut, mutta tyttäret eivät ole siitä innostuneet.

– Meitä radioamatöörejä on Suomessa sellaiset 6000, kertoo radiokutsulla OH8EA aalloilla liikkuva Anttila.

Järjestöjen tapaamisissa parasta on juttuseura

Suunnilleen saman verran kuin on radioamatöörejä, on myös elossa rintamalla palvelleita suomalaisia miehiä ja naisia.

Veteraanien kohtelua Eino Anttila pitää hyvänä.

– Joka vuosi pääsemme vaimon kanssa kymmeneksi päiväksi kuntoutukseen.

Oulun kaupungin veteraanitunnuksella saa parkkeerata kahdeksi tunniksi ilmaiseksi. Ja linja-autollakin matkustaminen on ilmaista.

– Hyvin on kaupunki meitä kohdellut.

Anttila kertoo, että hän on aina tykännyt käydä veteraanijärjestöjen tilaisuuksissa.

– Juttuseuraahan sitä tarvitsee, täällä veteraaniseuroissakin saisi olla enemmän aikaa porista.

Eino Anttilaa haastateltiin Oulun Aleksinkulmassa 19.11.2020 pidettyjen veteraaniseurojen yhteydessä.