Kirjoita elämääsi talteen pieniin tarinoihin

Olisi mukava kirjoittaa omasta elämästä – mutta eihän minun tavallisessa elämässäni ole mitään tallentamisen arvoista.

Tällainen itsekriittinen kursailu on tuttua Jenny Kangasvuolle. Hän on oululainen kulttuuriantropologi ja kirjailija, joka myös opettaa kirjoittamista.

Itseään tai omia kokemuksiaan ei kannata vähätellä, Kangasvuo sanoo. Otetaan siis kynä ja vihko esille, istuudutaan tietokoneen ääreen ja aletaan kirjoittaa.

Pienestä ja arkisesta on helppoa aloittaa

Elämäkerrasta tulee ensimmäisenä mieleen monisatasivuinen kirja – sellainen paksu ja perinpohjainen opus, joita on tapana tehdä niin sanotuista merkkihenkilöistä. Siksi jo ajatus elämäkertatekstin kirjoittamisesta voi tuntua ylitsepääsemättömältä.

Kangasvuo korostaa, että omaa elämää tallentavan ei tarvitse pyrkiä tällaiseen kattavaan katsaukseen. 

– Voi tehdä rajausta, keskittyä kirjoittamaan vain itselle rakkaista tai merkityksellisistä aiheista. Teksteihin ei tarvitse sisällyttää kaikkea mitä omaan elämään on mahtunut. On helpompaa päästä alkuun, kun valitsee jonkin pienen ja arkisen aiheen.

Omaa elämää tallentava voi vapaasti rajata, mitä aiheita haluaa muistella, sanoo kirjailija ja kulttuuriantropologi Jenny Kangasvuo.

Paras rajaus on kirjoittaa siitä, mikä itseä kiinnostaa, Kangasvuo sanoo. 

– Omassa elämässä kiinnostavinta voi olla esimerkiksi suhde omiin lapsiin. Tai oma lapsuus, olipa se sitten onnellinen tai onneton.

– Kirjoittamista ei kannata kahlehtia mielikuvaan siitä, minkälainen elämäkerran ”pitäisi olla”. Elämäkertakirjoittaja voi ottaa aiheekseen vaikkapa pelkästään kalastuskokemuksensa, elämän ensimmäisestä ahvenesta viimevuotiseen loheen.

Hiihtokilpailut vuonna 1964. Kuvalähde: Museovirasto, Journalistinen kuva-arkisto, Itä-Häme

Kirjoitukset voivat olla muodoltaan esimerkiksi runoja tai joukko lyhyitä, pakinamaisia, tosielämään perustuvia tarinoita.

Kirjoittaessa jäsentää elettyä elämää

Kirjoittamaan ryhtyvän on hyvä päättää, kenelle kirjoittaa: haluaako tallentaa ajankuvaa esimerkiksi omille lapsille ja lapsenlapsille vai haluaako kirjoittaa ennen kaikkea itselleen. 

– Voi olla hyvin hoitavaa tai terapeuttista selvittää oman elämän tapahtumia itselleen tekstiä tuottamalla. Jos elämään on mahtunut kipeitä asioita, niistä kirjoittaminen saattaa olla helpompaa kuin puhuminen.

– Kirjoittamalla saa jäsennettyä elettyä elämää. Sillä voi vahvistaa käsitystä itsestään ja identiteetistään. Arjen tallentaminen on myös historian kirjoittamista.

Valokuvat ja esineet voi ottaa avuksi muisteluun

Jollekulle omaa elämää on luontevinta lähestyä esineiden tai valokuvien kautta. 

Metsähallituksen metsäteknikko ja tutkimusapulainen poseeraavat. Kuvalähde: Lusto – Suomen metsämuseo, Metsähallituksen kehittämisjaoston kokoelma.

– Kuvia katsellessa voi tehdä muistiinpanoja: Keitä tässä valokuvassa on minun lisäkseni? Miltä minusta tuntui, kun kuvaa otettiin? 

– Muistelussa voi hyödyntää myös kotoa löytyviä esineitä, miettiä niiden merkitystä ja historiaa. Muistelun lähtökohtana voi toimia myös läheisen ihmisen, vaikkapa omien vanhempien tai isovanhempien, jäämistö. 

– Arjen pieniä asioita voi ryhtyä kirjaamaan talteen myös aloittamalla sanoilla ”Muistan kun…” Ja kirjoittaa sitten asiasta, joka ensimmäisenä mieleen tulee – oli se sitten lastenvaunujen lykkiminen hangessa nuorena äitinä tai vaikkapa se, mitä lapsena teki hiihtolomalla.

Pariskunta lastenvaunujen kanssa puistossa vuonna 1965. Kuvalähde: Museovirasto, historian kuvakokoelma. Kuvaaja Teuvo Kanerva

Elämäkertakirjoittamisen kursseja pitäessään Jenny Kangasvuo on yllättynyt, kuinka myös maku- tai hajumuistoista voi syntyä pitkästikin tekstiä. 

– Viime vuonna yhtenä harjoituksena oli muistella lapsuuden ruokia. Eräs kurssilainen kirjoitti karjalanpiirakoiden leipomisesta ja leivinuunin lämmittämistä puilla, mutta laajensi kuvaamaan samalla myös kotitilaansa, lapsuudenperhettään ja koko kyläyhteisöä.

Kangasvuo opettaa elämäkertakirjoittamista Vuolle-opistossa. Seuraava kurssi järjestetään syksyllä.

Muistelun tueksi löytyy monia digitaalisia aarreaittoja

Erilaiset digitaaliset aineistot voivat olla elämäkertakirjoittajalle varsinainen aarreaitta. 

– Digitaalisena on tarjolla esimerkiksi valtava määrä valokuvia. Arkistoituja kotiseudun maisemia katsomalla pääsee muistoihin, joita omat valokuvat eivät välttämättä ole säilöneet, Jenny Kangasvuo vinkkaa. 

Finna.fi on hakupalvelu, jonka avulla pääsee suomalaisten arkistojen, museoiden ja kirjastojen aineistoihin: muun muassa valokuviin, elokuviin, esineisiin ja lehtiin.

Karttoja menneiltä vuosikymmeniltä ja jopa vuosisadoilta voi tutkailla osoitteessa vanhatkartat.fi.

Kansallinen audiovisuaalinen arkisto (kavi.fi) tuo nähtäväksi muun muassa vanhoja mainosfilmejä ja suomalaisten elokuvayhtiöiden vanhoja filmejä.

Museovirasto avasi viime vuonna yli 200 000 kokoelmakuvaansa kaikkien vapaasti käytettäväksi. Museoviraston kokoelmien aineistoja voi hakea ja selata museovirasto.finna.fi -verkkopalvelussa. Omat hakusivut on arkeologian, Journalistisen kuva-arkiston sekä Suomen kansallismuseon kokoelmien selaamiseen.

Pikkupoika puuhevosen selässä luultavasti 1930-luvun lopulla. Kuvalähde: Museovirasto, kansatieteen kuvakokoelma, Uuno Peltoniemen kokoelma.

RT kysyy:

Oletko jo kirjoittanut talteen oman elämäsi tarinoita? Ketä varten niitä tallensit: itseäsi vai jälkipolvia?

Vai saitko mahdollisesti RT:n jutusta kimmokkeen ryhtyä kirjoittamaan? Miten rajaat sitä, mistä kirjoitat? Mistä aihepiiristä ajattelit aloittaa?