"Tässä itsekkyyden ajassa toisen ihmisen huomioinen ei ole lainkaan taattua. Kohtaamme ihmisen, katsomme häneen mutta emme kuitenkaan näe", kirjoittaa Maarit Peltoniemi kolumnissaan.

"Vieressäni olevan nuoren naisen äiti ja koko muu perhe on kadonnut pitkällä matkalla, leirien tungoksessa, väenpaljoudessa, loputtomassa ihmismeressä.  Hänen puhelimensa varastettiin, ja siinä samalla hiipui viimeinenkin toivo tavoittaa koskaan enää ketään läheisistä." Koskettavan tarinan kertoo Maarit Peltoniemi.

Kaikilla maailman tytöillä on oikeus kasvaa rauhassa aikuiseksi ja olla sellainen kuin on, muistuttaa Maarit Peltoniemi.

Kaipaan seurakuntalehdeltä ennen kaikkea lohdun sanoja. Varsinkin nyt, kun suru ja ikävä ovat asettuneet asumaan meille, kaipaan viestiä siitä, että Jumala katsoo edelleen puoleeni, eikä ole minua hylännyt, kirjoittaa Maarit Peltoniemi, joka pohtii odotuksiaan seurakuntalehteä kohtaan.

Näinä päivinä aiemmin itsestään selvinä pitämistä asioista on tullut tärkeitä. Tiedän, että maailma on joltisenkin mallillaan, kun sisävessa toimii ja jääkaapissa on ruokaa, kirjoittaa Maarit Peltoniemi.

Oulun NNKY ja NMKY tiedottavat pian jäsenistöään kevätkokousten siirtämisestä ja toiminnan jatkosta.

Maarit Peltoniemi kirjoittaa opista, jota pitää sisäistää koko ikä: Tunne tulee, tunne menee. Minä en ole sama kuin tunteeni. Ja tunne on eri asia kuin teko.

Yhtä paljon kuin lunta ja valon pilkahduksia, surullinen ihminen kaipaa lohdun sanoja tuomion sijaan. Eikä vain korulauseita, kliseitä ja menneitten aikojen fraaseja, kirjoittaa Maarit Peltoniemi.