Kolumni: Elämää ei voi tilastoida

Seurakunnan työntekijöiden tekemää työtä tilastoidaan, ja erityisen tarkasti seurantaa tehdään diakoniatyössä.

Tilastoitavat kohtaamiset voivat olla sielunhoidollisia, auttavia tai muuten elämää pohtivia vuorovaikutustilanteita, joissa on ammatillinen ulottuvuus.
Ihmisten kohtaamiset ovat keskeinen osa työtämme. Tilastoilla pyritään tekemään työtä näkyväksi.

Seurakunta on kuitenkin paljon muuta kuin työntekijöiden tekemisiä. Kohtaamisia tapahtuu jokaisen seurakuntalaisen elämänpiirissä. Joillakuilla ihmissuhteita on paljon, toisilla surullisen vähän.

Kristittynä eläminen tapahtuu siellä, missä olemme. Seurakunta kokoontuu yhteisönä eri tilaisuuksissa, mutta enimmäkseen elämme tavallista arkea kotona, työpaikoilla ja vapaa-ajan porukoissa. Kohtaamme toisiamme kauppojen hyllyillä, uimahallien saunoissa, päiväkotien porteilla, vastaanottojen odotustiloissa tai koiralenkillä tien varsilla.

Elämän tilastointia ei onneksi tehdä. Toisen ihmisen tavattuamme ei tarvitse määritellä, millaisella mittarilla tämä kohtaaminen mitataan. Sisimmässään voi tunnistaa, mitä kaikkea siihen liittyi.

Oliko minussa tilaa toisen kuulumisille, jotka saattoivat sisältää elämän riemua tai surua? Millainen mieli itselleni jäi? Tulinko kohdatuksi ajatuksineni ja tunteineni? Olivatko toisen ihmisen katse ja hymy ilman yhtäkään sanaa päivän pelastus?

Jokaisella meistä on tarve tulla katsotuksi silmiin sekä kuunnelluksi, sillä niiden kautta vahvistuu kokemus olemassa olemisesta. Mieleen jäävät ne kohtaamiset, joissa on tuntenut saavansa ymmärrystä ja rohkaisua.

Inhimillisen kokemuksen lisäksi yhdessä on voitu aistia iankaikkisten käsivarsien turvaa. Meistä jokainen voi vahvistaa omalta osaltaan kohtaamisten verkostoa. Siihen turvaverkkoon sopivat kaikki.

Kirjoittaja on diakonissa Haukiputaan seurakunnassa