Kolumni: Ennen tytöt olivat tyttöjä ja pojat poikia

Olin lapsena poikatyttö. Leikin naapurin pojan kanssa eivätkä tyttöjen touhut kiinnostaneet. Olisin halunnut olla poika. Koulussa yritin mennä poikien kanssa leikkimään, mutta he eivät ottaneet minua mukaan. Nimeni koin ihan surkeaksi ja äitini sai kuulla vanhanaikaisesta nimestäni.

Olisin halunnut olla poika.

Näistä kipuiluistani huolimatta sain olla oma itseni kodissa ja lähipiirissä. Minua ei pakotettu tyttöjen leikkeihin ja minut hyväksyttiin sellaisena kuin olin.

Jos eläisin lapsuuttani nyt ja kuulisin, että minun vuokseni tyttöjä ei sanota tytöiksi eikä poikia pojiksi, kokisin sen tosi kummallisena. Miettisin, miksi kaikkien pitää ”leikkiä”, että he eivät ole tyttöjä tai poikia, vaikka suurin osa kuitenkin on?

Seurakunnat ovat muuttamassa käytäntöjään samanlaisiksi kuin kouluissa. Mielestäni kutsumakäytännöissä tulisi noudattaa maalaisjärkeä; enemmistön ei tulisi muuttaa termistöään vähemmistön vuoksi.

Enemmänkin pitäisi puhua ja näyttää esimerkkiä sydämen asenteesta. Mitään kiusaamista tai syrjimistä ei tule koskaan sallia. Nuoria pitää kuunnella ja olla heidän vierellään elämän kysymysten äärellä. Ketään ei saa painostaa olemaan muuta kuin mitä on.

Ketään ei saa painostaa olemaan muuta kuin mitä on.

Jokaisella on oma polkunsa elämässä. Minulle ovat merkinneet paljon läheiset ja ystävät, joille olen saanut olla aina ”totta” sellaisena kuin olen. Lisäksi olen saanut kokea Jumalan hyväksyvän ja lempeän rakkauden. Se on ollut minulle loppujen lopuksi kaikkein tärkeintä.

Jos äitini vielä eläisi, sanoisin hänelle: ”Kiitos, että kestit minua ja kiitos nimestä, jonka minulle valitsit. Se on hieno ja harvinainen.”

Kirjoittaja on Tyrnävän seurakunnan diakoni