Kolumni: Esteettömyys on ajattelutapa

Elämä ei aina mene niin kuin sen haluaisi menevän. Minä jouduin pyörätuoliin keväällä 2020 saatuani selkäydinvamman.

Pyörätuolista käsin maailma näyttää ja tuntuu erilaiselta. Aiemmin helpot, arkiset asiat muuttuivat monimutkaisiksi. Kotona jouduttiin tekemään paljon asunnonmuutostöitä. Niitä on tehty ajan kanssa, sillä heti ei osannut itse sanoa, eikä nähdä, mikä kaikki on tarpeen.

Pyörätuolin ulottuvuuksiin en ole vieläkään tottunut, vaan usein törmäilen vauhdilla ovenpieliin. Kommelluksiakin sattuu, kuten silloin kun koiran juomakuppi tarttui kaatumarautoihin ja en millään saanut sitä sieltä pois. Koetin käännellä tuolia, että kuppi tipahtaisi. Kuppi pysyi, mutta vesi ei. Koira katseli ihmeissään emännän touhuja, kun hyvä vesi levitettiin lattialle. Nauratti se tilanne minuakin.

Kodin esteettömyyteen voi vaikuttaa itse, mutta ympäröivän yhteiskunnan ei.

Pyörätuolilla liikkuminen Oulussa ei ole helppoa. Kaupunki on täynnä painavia väärään suuntaan aukeavia ovia. Ovilla on kynnyksiä, jotka kävelevälle näyttävät pieniltä, mutta eivät sitä ole. Rakennuksiin on tehty luiskia, jotka todellisuudessa ovat niin jyrkkiä, että niistä ei meinaa selvitä edes avustajan kanssa.

Rakenteelliset esteet ovat poistettavissa hyvällä suunnittelulla ja erilaisten ihmisten huomioinnilla jo suunnitteluvaiheessa. Se ei vain riitä. Jo olemassa oleviin kohteisiin, kirkkoihin ja seurakuntasaleihin täytyy jokaisen päästä. Sisään mennessä ei pitäisi tarvita erityisjärjestelyjä.

Tuntuu äärimmäisen ikävältä huutaa apua sieltä oven välistä.

Esteettömyydessä ei ole kyse vain liikkumisen esteettömyydestä, vaan on otettava huomioon myös näkemiseen, kuulemiseen, ymmärtämiseen ja kommunikointiin liittyvät asiat.

Vain jokaiselle avoin kirkko on uskottava Kristuksen kirkko!

Kirjoittaja on työkyvyttömyyseläkkeellä oleva oppilaitospappi