Kolumni: Ihon evankeliumi

Iholla on ihmiselle suuri merkitys. Se on suurin ja sensitiivisin osa ihmistä. Ihmisen kauneus näkyy myös hänen ihollaan. Iho toimii kosketuspintana sisäisen ja ulkoisen puoleni välillä. Iho sulkee minut pois maailmasta ja se antaa minulle myös pääsyn maailmaan.

Ilman ihoa emme voi koskettaa. Kosketus on ensimmäinen aistimme; vauvat oppivat tuntemaan asiat kosketuksella – sormilla ja varpailla. Se on viimeinen aistimme. Kun näkömme ja kuulomme heikkenevät, voimme silti tuntea kosketuksen ihollamme.

Raamattu puhuu paljon ihosta. Kun Aadam ja Eeva tekivät syntiä, he tunsivat häpeän ihollaan ja kokivat olevansa kelpaamattomia Jumalan läsnäoloon. He tekivät itselleen suojan, uuden ihon, kohdatakseen Jumalan. Myöhemmin Jumala itse antaa eläinten nahat peittämään heidän häpeänsä, jotta he voivat jatkaa Jumalan antamaa tehtävää (1.Ms. 3:21).

Syntiinlankeemuksesta lähtien ihmiskunta on tarvinnut uutta ihoa Jumalan kohtaamiseen. Jokaisessa Vanhan testamentin uhritoimituksessa riisuttiin vanha ja pukeuduttiin uuteen. Kun uhrieläin antoi henkensä, niin uhraaja puki sen tuoman sovitukseen ylleen kuin uuden ihon.

Vanhan testamentin Ilmestysmaja oli mikrokosmos ja myös arkkitehtoninen ihminen. Se odotti Jumalan Sanaa, joka oli Jumalan tykönä ja oli Jumala, mutta tuli meidän luoksemme (Joh.1:1), ihollemme. Sanan lihaksi tulemisen jälkeen uusia uhreja ei enää tarvittu.

Nyt saan Kristuksen sovituksen varassa kohdata elävän Jumalan. Hän asuu minussa Pyhän Hengen kautta. (Gal.2:20) Hän on uusi ihoni, johon saan pukeutua. Tuo pukeutuminen on uskon harjoittamista.

Luominen, syntiinlankeemus, Kristuksen kuolema, ylösnousemus ja taivaaseenastuminen ja lopuksi tuleva ikuinen elämä: nämä ovat sinua ja minua yhtä lähellä kuin ihomme. Niihin kristitty on pukeutunut.

Kirjoittaja on Oulun seurakuntien johtava perheneuvoja ja pappi