Kolumni: Kuurokin kuulee

Muusikkona en lakkaa ihmettelemästä, miksi sanojen Sana, Kristus, ei ihmiselämänsä päivinä itse taltioinut sanan sanaa.

Vaikka kirjat Jeesus Nasaretilaiselta jäivät syystä tai toisesta kirjoittamatta, kirjoituksia hän kuitenkin luki ja puhuikin niistä – ja millä tavalla: vanhat, vuosisatojen takaiset sanat heräsivät eloon kuin juuri kirjoitettuina. Tai oikeammin, kuin juuri puhuttuina. Puhutuissa, korvin kuulluissa sanoissa oli Jeesuksella ainutlaatuinen, kirjaimellisesti eläväksi tekevä voima.

Raamatun teksteissä ja sävellyksissä on merkittäviä yhtäläisyyksiä. Molemmat ovat ensisijaisesti kuultaviksi tarkoitettuja. Juuri kuultuna ja koettuna myös musiikki voi viedä pohtimaan olemassaolon perusteisiin liittyviä kysymyksiä.

Aivan erityistä syntyy, kun Raamatun teksti – tai vastaava sen sisällölle uskollinen teksti – yhdistyy sävelkieleen. Syntyy jumalanpalvelusten keskeisintä musiikkia: psalmeja, virsiä ja hengellisiä lauluja. Syntyy laulua, josta Lutherin mukaan tunnistaa kirkon.

Vanhan sanonnan mukaan seurakunnan hengellisen tilan kuulee sen laulusta. Laulu ei siis ole itsestäänselvyys. Laulusta kannattaa pitää kiinni, myös näinä monin tavoin ankarina aikoina. Erityisesti näinä ankarina aikoina.

Ovatko Raamatun ikiaikaiset sanat ja säveltaiteen kuolemattomimmat luomukset lopulta yhtä, rinnakkaisia ovia samaan päämäärään?

Yhtäläisyyksistä huolimatta on myönnettävä, että musiikilla on rajansa. Kuolleeksi todettu ei enää herää eloon kauneimmistakaan sävelistä. Aurinko ei pimene mustimmastakaan musiikista. Luotu pysyy luotuna, aikaan sidottuna.

Jeesuksen Hengessä lausumilla sanoilla taas oli iankaikkinen luonne. Äänityöläisen näkökulmasta kummallisin piirre noissa sanoissa oli ja edelleen on, että ne voi yhtäältä kuulla kuurokin, toisaalta kuulevalta jäädä kuulematta, vaikka kuuntelisi.

Kirjoittaja on Karjasillan seurakunnan kanttori