Kolumni: Media-ajan yksinäisyys

Muutos on hyväksi, usein sanotaan. Toisaalta tuttuus tuo turvallisuutta.

Tänä syksynä aloittaessani vuosien jälkeen opinnot uudestaan, Lapin yliopiston käytävät ovat taas tulleet tutuiksi.

On jotenkin rauhoittavaa, että löydän edelleen vessat niitä sen kummemmin etsimättä, ja ruokalan pöydät huokuvat naarmuineen ajan patinaa.

Yksi asia on kuitenkin selvästi muuttunut. Opiskelijat istuvat edelleen porukoissaan jutellen, mutta juttelutilan on kokoaan suuremmin ottanut kädessä oleva kännykkä.

Opinnot ovat nykyään erilaisilla oppimisalustoilla, joten sekin varmasti selittää kännyköiden suuren määrän.

Tiedämme kuitenkin, että kännykkä ja siinä kätevästi kulkeutuvat viestipalvelut ja somealustat ovat myös osa opiskelijoiden elämää.

Sosiaalinen elämä ei enää tarvitse yhteistä fyysistä tilaa, vaan ystäviin voi pitää yhteyttä niin monella eri tavoin.

Varsinkin korona-aikana tämä oli kätevää.

Mutta miten silloin, jos siellä WhatsAppin, Teamsin, Zoomin tai Snapchatin toisessa päässä ei olekaan ketään? Jos ei kuulukaan ryhmään mihin “kaikki muut” kuuluvat?

Kun kotona ollessaan on yksin, on todellakin yksin. Kaverinaan ehkä vain suoratoistopalvelut, jotka syytävät toistaan koukuttavampia sarjoja.

Tietäen, että siellä somen kanavilla käydään juuri nyt ehkä ei kovin syvällistä, mutta niin yhdistävää keskustelua.

Seurakunnat ja muut yhteiskunnalliset toimijat ovat tänä aikana entistä suuremmassa roolissa ratkaistessaan yksinäisyyden ongelmia.

Kokoontumiset ja erilaiset kerhot ovat tärkeitä paikkoja, joissa toiset ihmiset voi nähdä ihan livenä.

Paljon puhutaan, mitä kaikkea tekoäly nykyään voi korvata.

Toista ihmistä se ei kuitenkaan voi.

Ihminen tarvitsee ihmistä.

Kirjoittaja on oululainen luokanopettaja ja kirkkovaltuutettu