Kolumni: Oppia ikä kaikki

Painoin 28 vuotta sitten valkolakin päähäni Kaustisen musiikkilukiossa, ja kajautimme luokkatovereideni kanssa Gaudeamus igiturin neliäänisenä kuorosovituksena.

Viime keväänä puolestaan sain kiinnittää juhlamekkooni ensimmäisen äidin lyyrani.

Tämänkin viikon lauantaina lyyrat kimmeltävät kilpaa silmiin kohonneiden kyynelten kanssa, kun tuhannet nuoret saavat ylioppilaslakkinsa. Yhtä lailla arvokkaasti juhlitaan ammattiin valmistuneita ja muita koulunsa päättäviä.

Yksi urakka on takana – on helpotuksen huokausten ja onnittelujen paikka. Samalla kuitenkin moni jännittää tulevaa: saanko toivomani opiskelupaikan, joudunko tyytymään kakkos- tai kolmosvaihtoehtoon vai jäänkö jopa ilman opiskelupaikkaa?

Nuoret joutuvat jo hakuvaiheessa laittamaan opiskelupaikkatoiveensa järjestykseen. Kuinka hädin tuskin täysi-ikäinen nuori vielä tietää, mitä haluaa tehdä isona?

Minä muistan hakeneeni ylioppilaskeväänä ties kuinka moneen opiskelupaikkaan. Toki valinnan jouduin tekemään siinä vaiheessa, kun kahden mieluisimman ammatin – kanttorin ja musiikkileikkikoulunopettajan – opintojen pääsykokeet osuivat samalle päivälle. Kirkkomusiikin valintakokeisiin menin, tulin valituksi ja valmistuin, mutta muutamaa vuotta myöhemmin löysin itseni opiskelemassa muskariopeksi.

Molemmissa ammateissani vuosikaudet työuraa tehneenä päädyin viisikymppisten lähestyessä vielä lähtemään opintielle, mutta en niinkään uusi ammatti mielessäni, vaan täydentämään aiempaa osaamistani. Nyt opiskelu on paljon antoisampaa kuin nuorena, ja saattaa hyvinkin käydä niin, että jään ikuisesti opintielle kulkemaan.

Hyvät nuoret, opiskelkaa! Ja muistakaa: ensimmäisen ammatin ei tarvitse olla viimeinen eikä ainoa, sillä vielä mummoiässäkin ehtii opiskella lisää.
Onnea ja siunausta koulunsa päättäville!

Kirjoittaja on Hailuodon seurakunnan kanttori