Kolumni: Seinätön seurakunta

Kun aloitin työt Kaukovainion Kyläpaikka -hankkeessa, tila-asian piti olla selvä. Ei ollut, ja edelleen odotamme asian lopullista ratkaisua.

Minulla oli suunnitelmat siitä, miten lähdemme uutta tilaa ja toimintaa rakentamaan alueen seurakuntalaisten kanssa. Suunnittelu piti kuitenkin laittaa syrjään. Meillä ei ollut seiniä. Olimme seinätön seurakunta.

Hämmennyksen jälkeen tuli vapaus: meillä ei ole seiniä, meillä ei ole odotuksia!

Lähdimme järjestämään tapahtumia puistoissa ja parkkipaikalla. Teimme yhteistyötä koulun ja nuorisotilan kanssa. Kokosimme päihdekuntoutujia nuotioiltaan yhdessä Bike’s Patrullenin kanssa.

Jututimme satoja ihmisiä, soitimme ja lauloimme kaupan edessä. Meillä oli aikaa istua kivelle ja keskustella elämästä ja Jumalasta heidän kanssaan, jotka viettävät aikaansa metsikössä olutpurkki kädessään.

Kohtasimme ihmisiä musiikin, runomuotokuvien ja tanssin keinoin siellä, missä he olivat. Rukoilimme missä milloinkin sille oli tarve.

Seinättömän seurakunnan kynnys on matala, ihminen vain kohtaa ihmisen ilman sen kummempia kommervenkkejä.

Walk in -terapian sijaan tarjosin Walk with -terapiaa, jossa terapeuttista keskustelua käydään kävelylenkillä.

Pikkuhiljaa alkoi seiniäkin löytyä – ihmisten kotien seiniä, joiden sisällä olen saanut käydä kyläilemässä.

Seurakunta tarvitsee seiniä, varsinkin täällä pohjoisessa. Ajatus raamattupiiristä räntäsateessa ei ole kutsuva. Seinät ovat siunaus, mutta eivät pelkästään sitä.

Seinät suojaavat, mutta ne myös erottavat. Seinät rajaavat sisään ja ulos. Seinät odottavat ihmisten tulevan sisään.

Seinien sisällä helposti unohtaa, että ulkopuolella on heitä, jotka kaipaavat kaikkein eniten toivoa ja yhteyttä.

Terveen seurakunnan ovi käy, uusia ihmisiä tulee mukaan ja toisia lähtee seinien ulkopuolelle toteuttamaan seurakunnan tehtävää. Haluan tilojen saamisen jälkeenkin muistaa, että seurakunta eivät ole seinät.

Kirjoittaja on Karjasillan seurakunnan pappi ja sielunhoitoterapeutti