Kolumni: Taivaan pasuuna

Kunpa voisin löytää oikean äänensävyn! parahti Paavali koettaessaan kirjeen välityksellä vakuuttaa uskossaan harhautuneet kuulijansa. Hän tiesi, kuinka suuri merkitys viestinnässä on läsnäololla ja äänellä, tavalla, jolla asiansa esittää.

Kysymys äänensävyistä on myös kanttoreille tuttu, aina ajankohtainen.

Tulevan pyhän, tuomiosunnuntain, kirkollisissa teksteissä ja virsissä soivat pasuunat. Pasuuna on vaskisoitin, joka soi matalalta äänialalta, täyteläisesti ja kantavasti. Myös urkujen äänikertana se kuuluu vahvasointisten bassoäänikertojen joukkoon. Se lisätään sointiin viimeisten äänikertojen joukossa, usein jopa viimeisenä.

Pasuunan mukaantulo ei jää keneltäkään huomaamatta.

Samoin kuin urkujen, myös taivaan pasuunan ääni kuuluu ja tavoittaa, Raamatun perusteella tehokkaammin kuin järisyttävinkään jalkiosoolo. Taivaallisen pasunistin viimeisen päivän fanfaarin tulevat kuulemaan erotuksetta kaikki, myös kuurot ja kuolleet. Ei ihme, että virsirunoilija huokaa: ”Kuinka sen kestänen, raukka?”

Lohdutonta olisi, jos kaikki päättyisi pasuunasooloon, edes taivaan enkelin esittämään. Vanhan testamentin Job kertoo huojentavan tiedon: viimeinen sana kuuluu Lunastajalle, Kristukselle. Pasunistin tehtävä on soittaa hänen, kunnian kuninkaan, tulemisen merkiksi. Tuomiosunnuntain toinen nimi onkin Kristuksen kuninkuuden sunnuntai.

Urkujen sointivärejä yhdistellessäni oikeiden äänensävyjen löytymiseksi eivät pyhän tekstit ja virret lopulta ohjaakaan pelkkään pasuunan pauhuun, puhumattakaan pelon täyteisistä synkistä soinneista.

Päinvastoin, mieleeni piirtyy kuva ensimmäisestä pääsiäisaamusta: Jeesuksen tyhjästä haudasta, murheen murtamasta Mariasta. Ylösnousseen Kristuksen läsnäolosta, hänen turvallisesta puhuttelustaan ja tutusta äänestään.

Soinnista, joka pehmeästi ottaa koko olemuksen kaikki pelot karkottavaan syleilyyn. Sävelistä, jotka kertovat, ettei kuolemaa enää ole.

Kirjoittaja on Karjasillan seurakunnan kanttori