Kolumni: Taivaasta (ja sinne pääsemisestä)

Marraskuu. Pimeys valtaa alaa, herääminen on yhä vaikeampaa. Ja joulusuklaat maistuisivat jo – nehän ilmestyivät kauppoihinkin yli kuukausi sitten.
Mutta ehkä vielä ei ole niiden aika.

Näin pyhäinpäivän jälkeen, ja vajaan parin viikon päässä tuomiosunnuntaista, voisi olla otollinen aika miettiä taivasta ja pelastusta. Siitähän tässä kaikessa on kuitenkin lopulta kyse. Pelastuksen vuoksi käymme kirkossa, rukoilemme iltarukouksen, teemme toisillemme hyvää, kuuntelemme Bachia ja gospelia, äänestämme seurakuntavaaleissa, ja luemme Raamattua ja Rauhan Tervehdystä. Pelastuksen vuoksi.

Taivas ja iankaikkinen elämä on todellakin ihmisen ja kristityn tärkein päämäärä. Mutta samalla puhe siitä voi olla melkoisen julmaa.

Kuinka moni onkaan menettänyt yöunensa pelastusta ajatellessaan? Kuinka moni on joutunut kuulemaan toisen ihmisen sanat: ”sinä et pelastu” tai ”sinä olet matkalla kadotukseen”? Kuinka moni onkaan epäillyt omaa uskoaan ja sen riittävyyttä taivaspaikkaan?

Valitettavasti me ihmiset kykenemme toisinaan muuttamaan kauneimmankin asian pahimmaksi painajaiseksi, ja vielä ylevin sanoin tämän perustelemaan. Teemme herkästi taivaasta tavoitteen ja elämästä hengellisen esteradan. Näin ei tarvitsisi olla.

Entäpä, jos taivas ei olisikaan tavoite, vaan lupaus: ”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” Entäpä, jos luopuisimme pyrkimyksistä saavuttaa pelastus ja myöntäisimme, että asia on Kaikkivaltiaan käsissä?

Vaan mitä kilvoiteltavaa meille sitten enää jää?

Koko elämä. Ja huomattavasti enemmän aikaa ja energiaa seurata Jeesusta ja etsiä Jumalan valtakuntaa tässä ja nyt: kohdata toinen toistemme ilot ja surut, nähdä jokaisessa Jumalan kuva ja rikkoa meitä ihmisiä erottavat rajat, sytyttää kynttilä pimenevään iltaan ja herättää ympärillämme toivoa ja luottamusta siihen, että kaikki käy lopulta hyvin. Sillä Jumalahan on hyvä.

Kirjoittaja on Oulujoen seurakunnan pappi, joka on menossa kohti valoa