Kolumni: Vanhoja valokuvia ja muita esineitä

Facebookissa, jonne Oulun seurakunnatkin nyt vyöryvät voimalla, on kiertänyt viime viikkoina haaste julkaista itsestä jokin nuoruuskuva.

Parhaat nuoruuskuvat ovat mielestäni sellaisia, joihin ajan hammas on purrut ja ne näyttävät oikeasti vanhoilta. 70-luvun valokuvissa värit ovat kellastuneet ja haalenneet melkein pois. Samalla tavalla muistot varhaisilta ajoilta haalenevat ja vääristyvätkin mielessämme.

Digiajan nuoruuskuvat eivät ole yhtä jännittäviä. Nehän eivät muutu miksikään, ovat täsmälleen samat bitit kuin kuvanottohetkellä. Muoti sentään paljastaa etäisyyden.

Muuttaakohan tuleva digitaalinen menneisyytemme jotenkin tapaamme tarkastella ylipäänsä koko maailmaa? Kuinka käy kaipuumme jonnekin utuiseen ja hämärään? Sellaiseen josta vaikkapa Pentti Saarikoski runoili Hämärän tansseissa.

Huomaan mielenkiinnolla, että digivehkeillä tavoitellaan edelleen keinotekoisesti tuota utuisuutta. Instagramissa on lukuisia analogisuutta ja ajan hammasta tavoittelevia filttereitä.

Jalkapallokisoissa näytetään usein katsauksia kisojen historiaan, ja niissä 2006 Saksan tai jopa 2010 Etelä-Afrikan kisat näyttävät kumman muinaisilta, vaikka ne on kuvattu nykyisenkaltaisilla laitteilla. Selvästi kuvaa on peukaloitu!

Musiikissa käytetään edelleen valtavasti analogisia tai analogisuutta matkivia laitteita, vaikka kyse olisi elektronisestakin musiikista. Digitaalinen täydellisyys kuulostaa yksinkertaisesti tylsältä.

Ajattelen, että uskonto kuuluu myös tuohon analogisuuden maailmaan. Sen esitystavat ovat jääneet välillä ajastaan jälkeen, mutta niissä on silti elämänmakua ja tunnetta.

Uskon kieli on harvoin täsmällistä. Mutta se voi silti hehkua jotakin erikoista lämpöä niin kuin hehkulampun valo. Vaikka tämä hetki tunteekin jo vierautta kumpaakin kohtaan.

Kirjoittaja on analoginen kappalainen Karjasillan seurakunnasta